Kaikilla meillä on elokuvien luoma mielikuva klassisesta tarujen sankarista; ruskettunut, öljytty, lihaksikas. Mies, joka nostelee kivenjärkäleitä hymyillen ja kukistaa valtavia vihollislaumoja paljain käsin.
Nykyajan muskelitähdet Schwarzeneggeristä Stalloneen on helppo mieltää tämän vanhan ihanteen uudemmiksi inkarnaatioiksi. Myös sarjakuvien surrealistisen lihaksikkaat supersankarit selitetään usein nykypäivän myyttisiksi sankareiksi. Oli kuitenkin aika, jolloin kaikki oli toisin. Elokuvia hallitsivat laihat ja ketterät romanttiset seikkailijat, eivätkä supersankarit näyttäneet ulkoisesti tavallista miestä kummemmilta (eikö kukaan ihmettele kiltin Clark Kentin puvun alla nykyään pullottavaa valtavaa lihasmassaa?). Moderneilla mittapuilla laskettuna alkuaikojen lihassankari Tarzankin näyttää elokuvissaan lähinnä liikuttavalta.
Kaikki tämä lihasten pullistelu sai alkunsa 1950-luvulla. Silloin syntyi Miekka ja Sandaali -elokuvatyyppi, italialaiselta nimeltään Peplum. Hollywood oli toki aiemminkin rakastanut historiallisia spektaakkeleja, mutta niiden aiheet oli lainattu joko suoraan Raamatusta (Kymmenen käskyä, Salomon ja Sheba) tai kuuluisista historiallisista romaaneista (Ben Hur, Sinuhe egyptiläinen, Ivanhoe). Tarvittiin italialaiset marssittamaan pakanallisten tarujen sankarit valkokankaalle kaikessa lihallisessa loistossaan. Hercules, Simson, Goliat, Atlas, Magiste, Ursus, Romulus ja Remus, heidän valtakautensa kesti reilut kymmenen vuotta, kunnes he kuusikymmentäluvun loppupuolella saivat väistyä uudenlaisten sankareiden tieltä.
Hercules-elokuvat eivät välttämättä olleet edes tämän genren parhaimmistoa, mutta on kaksi hyvää syytä keskittyä juuri niihin. Herculeksestä kaikki nimittäin alkoi. Hänen suosionsa vanavedessä muutkin saivat tilaisuutensa. Toinen, vielä merkittävämpi syy on hahmon elinvoimaisuus. Hercules elää eri muodoissaan jälleen uutta nousukautta, kun muut mytologiset sankarit ovat jo painuneet unohduksen hetteikköön.
Toisaalta yhdestäkään näistä elokuvista ei kyllä tunnista oikeaa, muinaista Herculesta/Heraklesta, joka teki kaikki urotekonsa vain kasvattaakseen omaa kunniaansa, joi viiniä kuin eläin, lempi sekä miehiä että naisia (ennätys 50 neitoa yhdessä yössä!) ja tappoi surutta nyrkillä niin vihollisensa kuin ystävänsä - tai itse asiassa kenet tahansa sivullisen, jolle sattui kiukustumaan. Disney-versiosta tuttu Herculeen vaimo Megara lapsineenkin sai surmansa kännissä riehuneen Herculeksen käsissä!
Tulkaa siis mukaani matkalle halki aikakausien. Takaisin todelliseen kultaiseen aikaan, jolloin elämää suuremmat jumalsankarit kulkivat ihmisten joukossa tehden ihmeitä, pelastaen heikkoja ja hurmaten naisia. Takaisin 1950-luvulle!!!

Petri "Praedor" Hiltusen uskomaton Hercules-artikkeli jatkuu Tähtivaeltaja 1/2000:ssa.