SARJAKUVA & ANIME 1/01

Tämän kirjan alaotsikko kuuluu "Seitsemän kertomusta keskenkasvuisille", mutta määritelmällä ei viitata pelkästään lapsiin. Pikemminkin sillä tarkoitetaan ihmisiä, joiden maailmankatsomus ei ole jähmettynyt arkisten realiteettien kahleisiin, kaikkia, jotka ovat yhä avoimia uusille tuulahduksille ja mielikuvituksen lennolle.

Krohnin tarinoissa lukija kohtaa niin erikoisia ihmisiä kuin eläimiäkin. On unohdusta pelkäävä suurliikemies, joka muuttaa koko Nyhjälän kaupungin museoksi, jossa kuhunkin taloon on ikuistettu yksi hänen elämänsä päivistä. On kryptozoologisti Karko Utra, joka on uhrannut kaiken aikansa asiaankuulumattomien, nimeämättömien ja epävirallisten eläinten tutkimiseen. On tyttö, joka onnen hetkinä leijuu muutaman sentin maan yläpuolella, mikä saa hänen vanhempansa toivomaan, että hän voisi käyttäytyä ihmisiksi. Onko kyseessä kenties joku harvinainen vesirokon jälkitauti?

Mitä puut tekevät elokuussa pursuaa taianomaisia visioita ja riemastuttavia ideoita. Krohn yhdistelee helponoloisessa mutta kieleltään rikkaassa tekstissä myyttejä, legendoja, faktoja ja paikoin jopa lovecraftilaisia vaikutteita omansalaiseksi maagiseksi realismiksi. Tarinoiden tunnelmat kuljettavat lukijan vastustamattomasti lapsuuden kesäisiin päiviin, aikaan jolloin maailma oli vielä avoin ja kaikki tuntui olevan mahdollista. Mutta pelkäksi leikiksi nämä kertomukset eivät jää, sillä Krohn lähestyy aiheitaan inhimillisesti kuvattujen hahmojen kautta ja oudoimmatkin tapahtumat ovat lähinnä kulisseja filosofisille pohdinnoille siitä, mikä tässä maailmassa ja elämässä oikein on tärkeää.

Novellien lisäksi kirjasta löytyy Krohnin itsensä digitaalisesti tekemiä nelivärikuvia, jotka ovat jo parempia kuin edellisissä teoksissa. Erityisesti näissä ihastuttavat kuvatekstit, kuten "Aika vaihtaa jokaisen paikan" tai "Tähdet lepäävät, kun ne liikkuvat".

Mikäli Pasi Jääskeläisen tarinat ovat kolahtaneet, kannattaa testata myös Leena Krohnia.

Toni Jerrman

Jeff Long
Helvetin piirit
(The Descent)
(Suom. Tarmo Haarala. Like)

Huonot skaifai-idikset eivät tästä maailmasta kirjoittamalla lopu. Pohtikaa tätä: Entä jos maan alta löytyy käytävien ja luolien verkosto, joka on käytännöllisesti katsoen uskontojen kuvaama helvetti ja jota asuttavat villit ovat tietysti klassisia demoneja. Ja jos kerran maan alta löytyy helvetti demoneineen, siellä on myös pakko olla itsensä... Hei sihteeri, herra Long ja hänen muusansa ovat taas terapian tarpeessa. Kiitos ja hyvää yötä.

Yksi pieni juttu vain. Näennäisen hölmöstä aiheestaan huolimatta Helvetin piirit toimii kuin junan vessa. Tai no, sanotaan vaikka, että junan vessa versio 1.0 beta, sillä täysin ongelmaton kirja ei kuitenkaan ole. Long on tarttunut hankalaan ja ennakkoluuloja rajusti ruokkivaan aiheeseen asenteella, että oleellisinta ei välttämättä ole idea, vaan se miten sitä käsitellään.

Stephen Kingin käsittelyssä tästä kirjasta olisi varmasti muodostunut nopeasti luettava ja helposti omaksuttava viihdepläjäys, jota bulkkirahvas ostaisi sutena. Vaan ostaako nyt? Vaikea sanoa, kyseessä kun on seikkailukertomus, josta löytyy hyvin poikkeuksellista syvyyttä ja syvällisyyttä, ja tämähän ei pahemmin satiaisen pitkäjänteisyydellä varustetulle nykyihmiselle tahdo upota.

Long ei takerru ainoastaan yhteen suurista mytologioista ja pyri pelkistämään sitä tai luomaan sen pohjalta spekulatiivisia selityksiä, vaan lähtökohtana tuntuu olevan koko ihmiskunnan myytillinen sielunmaisema ja ennenkaikkea ne prosessit, jotka myyttejä ylipäätänsä synnyttävät. Ei tarvitse edes mennä pimeälle keskiajalle ja sen ennennäkemättömään kurjuuteen ja taikauskoon, sillä jo ihmismielessä itsessään tuntuu piilevän tendenssi löytää maailmankaikkeudesta aina jotain itseään rumempaa ja kauniimpaa, enkeleitä ja demoneja. Kiittää herraa hyvästä sadosta ja manata vihtahousua nälänhädästä. Mutta kun maa kutsuu takaisin todellisuuteen, niin mitä muuta planeettamme uumenista löytyvä helvetti oikeastaan on kuin länsimaisten markkinavoimien hyödynnettävissä olevaa neitseellistä, käymätöntä korpimaata. Longin asetelmassa kaikki heittää lopulta kiinnostavasti häränahteria. Maanalaista maailmaa asuttava primitiivinen Homo Hadalis -laji eli hadaalit, olennot ihmiskunnan uskontojen helvetti-myyttien takaa ovat enää vain uhreja ihmisen ahneudelle.

Myös romaanin henkilöhahmot ovat ihastuttavan ambivalentteja. Kukaan ei ole selkeästi hyvä tai paha, vaan kaikki koostuvat harmaan sävyistä ja jokaista motorisoivat omat, toisinaan hyvin kyseenalaiset motiivit. Hadaalit ovat ehkä primitiivisyydessään sovinisteja, seksistejä ja raakalaismaisia sadisteja, mutta eivät siksi, että kirjaan piti saada pahiksia, joita jokainen rakastaa vihata, vaan siksi, että heitäkin motivoivat omat kulttuurisidonnaiset erityispiirteensä.

Kirjoittajana Long on kehittänyt itselleen hyvin persoonallisen äänen. Hänen kerrontatyylinsä on etäistä ja toteavaa, samalla jotenkin eteeristä ja vieraannuttavaa, mikä tekee varsinkin hadaalien raakalaismaisuuksien kuvauksista erityisen puistattavia. Näin hyvin asian on aikaisemmin tehnyt ainoastaan James Ellroy American Tabloidissa. Ihan kiitettävästi tunnelma tuntuu välittyvän myös Tarmo Haaralan suomennoksesta. Varsinaisesti Long kuitenkin loistaa maanalaisen maailman miljöökuvauksessa. Siinä on sellaista pahaenteistä sydänyön kauneutta, johon harvoin törmää. Paikka ei ainoastaan tunnu ja tuoksu erilaiselta, se ei myöskään ole aivan sitä mitä voisimme olettaa.

Romaanin avaava ensimmäinen luku on yksi tehokkaimpia, intensiivisimpiä ja mukaansa tempaavimpia, joita olen koskaan lukenut. Se osaa olla myös aidosti pelottava. Myöhemmin teos kuitenkin törmää ikäviin rytmitysongelmiin. Kun kolmannes kirjasta on käyty läpi, Longille tulee hirveä kiire selittää, mistä oikein on kyse, jotta saisi varsinaiselle seikkailulle tarpeeksi inertiaa. Todella kömpelöä ja amatöörimäistä, mikä ei olisi ollenkaan niin paha juttu ellei kyseessä olisi hemmetin hyvä kirja. Myös Saatana- spekulaatioissaan Long on joutunut tarinan sisäisen logiikan takia vetämään juonellisia mutkia suoriksi.

Helvetin piirit on maailmalla vastaanotettu hieman ristiriitaisin tuntein ilmeisesti siksi, että lukijat ovat sokeasti odottaneet saavansa yhtä ja on tullutkin toista. Todettakoon nyt saman tien, että kauhulla kirjan kanssa ei ole mitään tekemistä. Se on hienoa antropologista scifiä hyvin lievin kauhu- ja fantasiamaustein ja alkukielisenä kevyesti yksi viidestä parhaasta viime vuonna lukemastani romaanista. Virheineenkin hieno, persoonallinen ja ajatuksia herättävä kirja. Eli Likelle suuri kiitos suomennoksesta. AC/DC:tä lainatakseni: Hell ain't a bad place to be...

Hannu Blommila

KIRJA-ARVIOT JATKUVAT TÄHTIVAELTAJA 1/01:ssa. MUKANA mm. PRATCHETT, ATWOOD, VINGE etc etc