SARJAKUVA JA LANGFORD 1/02

Tällä kertaa syypäänä eivät kuitenkaan ole laskeneet myyntiluvut, vaan jo pitkään konkurssin partaalla pyörineen Marvel-yhtiön suuri kasvojenkohotusleikkaus. Kun piirtäjänäkin tunnettu Joe Quesada nostettiin johtamaan firman sarjakuvatuotantoa, hän pisti kerralla pakan sekaisin palkkaamalla talliin kasapäin DC:n Vertigolla ja riippumattomilla kustantajilla maineensa hankkineita tähtinimiä. Periaatteessa Marvelin yritys hypätä hengettömästä formaattisupersankarikamasta suoraan genren uusia uria aukovaan eturintamaan oli positiivinen siirto. Käytännössä se tuli kuitenkin lähes vuosikymmen liian myöhään, eikä lopputuloskaan valitettavasti vastannut tekijöiden niskaan ladattuja odotuksia. Marvelilla he ovat joutuneet kesyttämään visionsa – tuntuukin kuin käsissä olisi onnettoman trendihakuinen, lapsille suunnattu versio 90-luvun keskeisistä tyylilajeista. Samalla kato on käynyt niissä oikeasti oivaltavissa ja rajoja koettelevissa kustantamoissa, jotka ovat menettäneet monet luottotekijöistään enemmän rahaa lupailevan Marvelin syleilyyn.

Epätoivoon on kuitenkin turha sortua, sillä vuoden 2001 valikoimiin mahtui yhä muutamia ehdottomasti hankkimisen arvoisia valopilkkuja.

Voimia

Kirkkaimpana tähtenä taivaalla loisti vuonna 2001 Brian Michael Bendisin ja Michael Avon Oemingin poliisi- ja supersankarimaailmaa oivallisesti yhdistelevä Powers.

Bendishän tunnetaan myös ei kovin kummoisten Marvel-sarjakuvien sekä rikostarinoiden käsikirjoittajana, mutta Powers edustaa hänen ehdottomasti parasta tarinointiaan – kerrontaa, jota hienosti tukee Oemingin tyylitellyn riisuttu piirros sekä vahvasti elokuvallinen kuvakuljetus.

Sarjan keskushahmoina on etsiväpari, joista toinen on itsekseen viihtyvä jykeväleukainen lihaskimppu, voimansa menettänyt entinen supersankari, ja toinen nuori, utelias ja räiskähtelevä nainen. Heidän erikoisalanaan ovat kuolemantapaukset, joihin kytkeytyy yliluonnollisia kykyjä omaavia henkilöitä.

Powers lähestyy jenkkisarjiksista niin tuttua aihemaailmaa aivan omasta suunnastaan. Sen päähuomio keskittyy superhahmojen sijaan tavallisiin ihmisiin sekä arkiseen poliisitutkintaan. Omissa sfääreissään liikkuvat voimamiehet ja -naiset muodostavat vain kiehtovan taustan mukaansatempaaville murhamysteereille, tuovat niihin uusia ulottuvuuksia ja ennenkokemattomia käänteitä.

Sen ohessa, että Powersin kulissit on luotu kiitettävän aidonoloisesti, on myös henkilöhahmoihin kiinnitetty kunnolla huomiota – sarja on kansoitettu pienintäkin sivuosaa myöten elävillä ja hengittävillä persoonilla. Ansio tästä kuuluu niin Bendisin sujuvalle dialogille kuin Oemingin pienieleisen ilmeikkäälle taiteellekin. Kaiken muun hyvän lisäksi sarjan kuvallinen kerronta on monipuolista ja väliin rohkeastikin perinteisiä kaavoja rikkovaa – vaikutteita tuntuu ammennetun ainakin Frank Millerin alkuperäisestä Dark Knightista sekä animaatio-Batmanista.

Powersin kustantaja Image on koonnut tästä Eisner-palkintoja kahmineesta hittisarjasta jo kaksi albumia (Who Killed Retro Girl? ja Roleplay), jotka sisältävät lehden kaksi ensimmäistä pitkää tarinaa. Näitä ilman ei kannata olla.

TONI JERRMANIN MASSIIVINEN SARJAKUVAKATSAUS JATKUU TÄHTIVAELTAJA 1/02:ssa.