SARJAKUVA JA LANGFORD 1/02

Finlandia-palkittu Leena Krohn kuuluu suomalaisten kirjailijoiden kärkikaartiin. Hänen taianomaisen ajattelevia teoksiaan on vaikea lokeroida mihinkään genreen, joskin lähimmäksi saattaisi päästä sanapari maaginen realismi – siitä huolimatta, että esimerkiksi Daturassa esiintyy ohimennen myös selkeitä scifin tuntomerkkejä.

Datura on romaani paranormaalien ilmiöiden kerettiläistä kenttää kartoittavan Uusi Anomalisti -lehden toimitussihteeristä. Se koostuu lyhyistä kohtaamisista erilaisten eksentrikkojen kanssa, jotka pakkomielteisesti hakevat maailmanselitystä nykytieteen ja -uskontojen ulkopuolelta. On Äänien herra, joka etsii hiljaisuuden äänien paljastajaa. Maisteri Arpa, joka löytää merkityksellisiä yhteensattumia kaikkialta. Kalle Kustaa Korkki, joka uskoo että reiän poraaminen kalloon palauttaa aistimisen vitaalisuuden. Ja niin edelleen.

Päähenkilö itse ei ota moisia monomaaneja kovinkaan tosissaan, mutta myrkyllisen datura-kukan siementen käyttö sekoittaa toden ja fantasian rajat hänenkin elämässään. Ajantaju alkaa heittää, aistit pettävät ja kosketus reaalimaailmaan katoaa. Mutta voisivatko hallusinaatiot sittenkin tarjota uuden aistin, jolla nähdä jotain, mitä muut eivät näe? Vai onko todellisuus olemassa vain mikäli se on yhteinen, jaettu?

Kirja paneutuu filosofisesti olemisen ja olemassaolon perustavanlaatuisiin kysymyksiin. Siihen, kuinka aistimme tarjoilevat meille vain osatotuuksia ja näin rajoittavat ja ohjaavat sitä, kuinka maailman koemme. Kuinka toisenlainen todellisuus saattaisi olla, jos aistimme välittäisivät erilaista informaatiota. Kuinka eri tavoin eläimet ja lapsetkin maailmaa katsovat. Kuinka emme voi edes arvata sitä, mitä emme voi tietää.

Datura tarjoilee lukijalle monenmoista ajateltavaa elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta. Se pistää katsomaan edes hetkeksi todellisuutta uusin, avoimemmin silmin, vaikka toki olemassaolon perimmäinen salaisuus lopulta aina karkaakin käsistä. Painavasta asiastaan huolimatta se on kirjoitettu hämmästyttävän kevytlukuiseksi. Rento dialogi, kauniit kielikuvat ja hyvänoloinen huumori kuljettavat pohdintoja eteenpäin sujuvasti, eikä hassuimpiinkaan huru-ukkoihin ja -akkoihin voi olla ihastumatta.

Sentään tällainen ihme.

Toni Jerrman

Ilkka Remes
Uhrilento
(WSOY)

Vaihtoehtohistoriallisella Pääkallokehrääjä-romaanillaan uransa aloittanut Remes on viime aikoina kohonnut myyntitilastojen kärkeen, joten oli aivan pakko ottaa selvää, mistä ilmiössä oikein on kyse. Suoranaisia scifi-elementtejä Uhrilento ei sisällä, mutta ulkomaisten teknotrillerien tapaan hyvin likeltä liippaa.

Kirjan päähenkilö on suomalainen neurobiologi Antti Kaira, joka kehittelee saksalaisessa lääkefirmassa huumevierotukseen soveltuvaa aivokemiallista lääkettä. Hän on menossa piakkoin naimisiin Nizzassa asuvan Tinan kanssa, mutta mystinen lento-onnettomuus sotkee suunnitelmat pahemman kerran. Tinaa kuljettanut kone näet katoaa yllättäen tutkasta ja putoaa lopulta Kroatian rannikolle – ilman matkustajiaan. Ja pian Antti jo ryntää paikalle selvittämään, mitä ihmettä hänen morsiamelleen on oikein tapahtunut.

Kuvioita hämmennetään urakalla heittelemällä mukaan ufo-huhuja, Yhdysvaltain salaisen palvelun asiamiehiä sekä tappavan vaarallisena pidetyn Uusi Aamu -lahkon jäseniä. Eli ainakin lähtökohdat monimutkaiseen mysteeriin ovat totta tosiaan kasassa – oikein liioitellunkin kera. Ja kyllä ne aseetkin toki paukkuvat, minkä kerkeävät. Mielenkiintoisia ainesosia annostellaan mukaan kuitenkin äärimmäisen harvalla kammalla.

Suurin osa kirjan loputtoman tuntuisista sivuista tuhrataan päättömään ja itseään toistavaan eestaas säntäilyyn, jossa Antti pakoilee milloin mitäkin agentteja niin metsissä, takapihoilla kuin kaupungeissakin. Erilaisista fobioista ja pakkoneurooseista kärsiväksi aivotutkijaksi hän on aikamoisen yli-inhimillinen atleetti – vaikka kirjailija toki muistaa huomauttaa parhaimmillaan parinkin sivun välein, kuinka kuoleman hipaisu antaa Antille voimia, saa tämän ihon sykkimään outoa lämpöä sekä vie pelon ja ajantajun mennessään...

Silloin kun Antin sydän ei tykytä lentolipun näkemisestä tai jostain muusta yhtä jännittävästä syystä hän pähkäilee elämänsä suunnan muuttanutta ahdistavaa muistoa tai pohdiskelee biokemiallisten prosessien ja vapaan tahdon vastakkainasettelua – äärimmäisen naurettavasti, kuten asiaan tietysti kuuluu. Remes ei myöskään ole mikään kielellinen virtuoosi, sillä jo romaanin aloitus saa lukijan aivot nykimään kauhusta, vaikka toki tällaista kioskikirjallista tekstiä maailma onkin tulvillaan. Mutta että ”sisäpuhelin liversi” ja ”modeemi kurnutti”...

Noin 250 sivua lyhyempänä Uhrilento kelpaisi hyvinkin aivottomaksi kesälukemistoksi. Nyt ottaa päähän, että tähänkin tuli tuhrattua niitä elämästä ikuisiksi ajoiksi pois jyriseviä sekunteja.

Toni Jerrman

KIRJA-ARVOSTELUT JATKUVAT TÄHTIVAELTAJA 1/02:ssa. MUKANA mm. KOTIMAINEN ASTRAALIRIPASKA-novellikokoelma, SURKEIDEN SATTUMUSTEN SARJA, J.R.R. TOLKIEN, H.G. WELLS, PHILIP PULLMAN JA GUY GAVRIEL KAY.