|
Thomas
Pynchon
Huuto 49
(The Crying of Lot 49)
(Suom. Tero Valkonen. Nemo)
"Tarinaan sisältyi noin kahdenkymmenen
litran kannu munuaisrasvaa, pieni kuomullinen avoauto ja
koulutettu hylje."
Sekä itse asiassa paljon, paljon muuta aivan yhtä
hämärää. Pynchonin romaaneja lukiessa
onkin aina vähän outo olo. Niissä kun yleensä
jo suhteellisen alkumetreillä tavoitetaan niin ultravioletin
puolelle mennyt länsimaisen arkitodellisuuden hulluuden
taso, että lukija odottaa jostain hyppäävän
esiin Havaiji-paitaisen juontajan, joka huutaa: "Hymyile,
olet piilokamerassa!"
Vielä mitä. Pyncon vain painaa lisää
kaasua. Ja niin myös tässä. Rouva Oedipa
Maas saa kuulla, että hänestä on tehty edesmenneen
rakastajansa, rikkaan kiinteistömoguli Pierce Inverarityn
testamentin toimeenpanija. Mutta kun Oedipa ryhtyy selvittämään
asioita, Inverarityn liiketoimien taustalta paljastuu yhä
kummallisemmiksi käyviä seikkoja sekä eräänlainen
salaliittoteoria, jota ei kykenisi kehittämään
edes vahvasti amfetamiinihumalainen Chris Carter.
Miksi Lago de Pietan järven pohjasta tuotettiin kuolleiden
amerikkalaissotilaiden luita? Millä tavalla tämä
liittyy Richard Wharfingerin kirjoittamaan väkivaltaiseen
kostonäytelmään Kuriirin Tragedia? Onko näillä
jotain tekemistä esoteerisen, vaimennettua postitorvea
muistuttavan symbolin kanssa, jonka ovat omineet käyttöönsä
rakkauden koukusta irti yrittävät Anonyymit Inamoratat?
Miksi säädyttömästä postista pitää
raportoida potsimestarille? Ja niin edespäin.
Huuto 49 on pirullisen ovela kirja, joka on samalla erinomainen
ajankuvaus. Yhtäläisyydet Philip K. Dickin 1960-luvun
tuotantoon ovat selkeät. Pynchonin kuvaamasta eteläkalifornialaisesta
hulluudesta sekä sen keskellä elävistä
eksentrikoista ja muista elämän sivustakatsojista
tulee niin väkevät deja vu -fiilikset, että
voin vaikka vannoa, että Pynchon on Dickinsä lukenut.
Tässä romaanissa on myös jo selvästi
havaittavissa ne elementit, jotka lopulta kulminoituivat
Pynchonin mestariteoksessa Gravity's Rainbow. Huuto 49 ei
kuitenkaan ole samalla tavalla "vaikea" kirja,
vaikkei toki maailman helpoinkaan. Nykymittapuun mukaan
se on kovin lyhyt, mutta silti siinä on paikoin enemmän
lukijaa kuormittavaa informaatiota kuin tynnyrillisessä
Suomen tietotoimiston työntekijöitä.
Huuto 49:n suomentaminen on kulttuuriteko, jonka johdosta
olen valmis nostamaan kustantajalle kaikkia vaatekaappini
hattuja useampaan kertaan. Myös Tero Valkosen suomennos
on pätevää työtä.
Palo Altosta kotoisin oleva valokuvaaja, joka luulee itseään
lentopalloksi. Alaston tehokkuusekspertti. Sick Dick and
The Wolkswagens. Hymyile, olet Thomas Pynchonin romaanissa.
Hannu Blommila
Lisää
kirja-arvosteluja Tähtivaeltaja 1/03:ssa. Mukana mm.
Philip K. Dick: Ruukunkorjaaja, Greg Bear: Darwinin radio,
Robin Jarvis: Kuolontuoksu, Robert Irwin: Tuhannen ja yhden
yön painajainen, Joe R. Lansdale: Kapteenin erikoinen...
Muista myös Tähtivaeltaja 4/1998:n suuri Thomas
Pynchon -artikkeli!
|
