Neil Gaiman on vieraillut Tähtivaeltajan sivuilla useaan otteeseen reilun kymmenen vuoden kuluessa. Tänä aikana hänen uransa on edennyt voitosta voittoon, eikä paraatille näy loppua.

Maailmanmaineeseen Gaimanin nosti Sandman, kaikkien aikojen rakastetuin aikuisille suunnattu amerikkalainen sarjakuva. Seuraavaksi voitoksi muodostui Unohdetut jumalat -romaani, joka kahmi niin palkintoja kun kansansuosiotakin. Nyttemmin miehen bestseller-kaapin kunniapaikalle ovat kohonneet mm. huikea lastenkirja Coraline varjojen talossa sekä sarjakuvakerronnan moninaisia muotoja hyödyntävä Sandman: Endless Nights -albumi.

Tarinankerronnan mestarina tunnetulla Gaimanilla on kuitenkin aina monta rautaa tulessa. Kaikkiin näihin erilaisiin projekteihin pääsemme tutustumaan oheisen haastattelun siivittämänä. Minkä jälkeen onkin hyvä uppoutua Gaimanin uusimpaan novellisuomennokseen - Locus-palkittuun tarinaan Lokakuu tuolissa.

Haastattelu on tehty Neil Gaimanin piipahtaessa Suomessa syksyllä 2003.

SANDMAN: ENDLESS NIGHTS

H: Alkuperäinen Sandman-sarjakuva päättyi 1990-luvun puolivälissä. Sittemmin olet kirjoittanut luomiesi myyttisten henkilöiden ympärille vain pari lyhyttä tarinaa sekä Yoshitaka Amanon kuvittaman Sandman: The Dream Hunters -opuksen (1999). Siis ennen nyt ilmestynyttä, tuhtia Sandman: Endless Nights -albumia. Miltä tuntui palata vanhaan tuttuun maailmaan ja sen hahmojen pariin monen vuoden jälkeen?

NG: Pelottavalta. Se oli vähän kuin olisi kutsuttu juhliin vanhojen ystävien kanssa, joita ei ole nähnyt seitsemään kahdeksaan vuoteen. Menet sinne kauhuissasi siitä, ettei teillä ehkä olekaan mitään sanottavaa toisillenne tai että olette kasvaneet ihan eri suuntiin. Yhtäkkiä kuitenkin huomaat, että olette puhuneet tuntikausia keskeytyksettä ja että vanha taika on tallella. Se oli aivan ihanaa.

H: Albumi koostuu seitsemästä hyvin erilaisesta tarinasta, joissa kussakin on päähenkilönä yksi Endless-perheen jäsenistä. Näitä kertomuksia kuvittavat sarjakuvataiteilijat, joilla on kovin toisistaan poikkeava piirrostyyli - mm. P. Craig Russell, Miguelanxo Prado, Bill Sienkiewicz ja Frank Quitely. Oliko sinulla aina tekijä mielessä jo tarinaa kirjoittaessasi?

NG: Kyllä, vaikka toisinaan menetimmekin valitsemamme taiteilijan. Se aiheutti tietysti pahoja ongelmia, koska jutut oli kirjoitettu niin tarkasti määrättyä piirtäjää silmälläpitäen. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos vaikkapa Milo Manara olisi yllättäen sairastunut tai jotain. Koko Desire-jutun inspiraatio kun syntyi siitä, että Manara lupautui sen piirtäjäksi. Tiesin heti, että sarjassa olisi kauniita alastomia naisia, koska juuri niistä hänet tunnetaan.

Niksi on kuitenkin siinä, kuinka kirjoittaa tarina, jossa on mukana Manaralle ominaiset elementit, mutta samalla jotenkin kääntää tämä asetelma päälaelleen. Niinpä sarjan viimeiset sivut ovatkin niin hauskoja, koska niissä esiintyy yllättäen vaatetettu nainen alastomien miesten täyttämässä huoneessa. Mutta jos tarinan olisi lopulta piirtänyt joku muu kuin Manara, lukijat olisivat varmasti ihmetelleet, että miksi ihmeessä nämä ihmiset ovat tämän tästä alasti.

Toisaalta Destruction-sarja oli alunperin kirjoitettu Liberatorelle. Kun hänen agenttinsa yllättäen ilmoitti, että mies ei nyt vain viitsikään tehdä yhtään mitään, jouduimme tosissamme pohtimaan, kuka voisi tavoittaa saman tunnelman. Päädyimme Glenn Fabryyn, ja olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Tavallaan on hyväkin, että mukana on yksi ihan perussarjakuvatyyliin tehty juttu, jota ei ole maalattu tai joka ei leiki sarjakuvan muotokielellä. Yksi kirjan tarkoituksista kun kuitenkin on esitellä kaikkia niitä tapoja, joilla sarjakuvaa voi tehdä.

N: Kokonaisuus onkin hyvin monipuolinen aina Barron Storeyn ja Dave McKeanin taiteilemasta viidentoista runollisen kuvakollaasin Despair-portfoliosta juuri mainitsemaasi Fabryn visuaalisesti tavanomaisempaan Destruction-tarinaan. Itseäni miellyttävät eniten kirjan kokeellisimmat osiot, mutta on ylipäätään hienoa nähdä tällainen tyylien kirjo suurelle yleisölle suunnatussa sarjakuva-albumissa. Tämä oli varmaan ihan tietoinen tavoite?

NG: Aivan, tuo on minulle yksi albumin suurimmista ilonaiheista. Pääosa arvostelijoistakin on ollut asiasta innoissaan, mutta onhan joukossa tietysti aina näitä, jotka kirjoittavat tyyliin: ”Manaran ja Pradon sarjat olivat aivan erinomaisia, mutta joukossa on myös turhaa taiderunkkausta - mitä vittua se Despair-juttukin oli olevinaan? Mutta onneksi sen jälkeen päästään taas oikeaan sarjakuvaan Destructionin parissa.” Noh, se on heidän päänsärkynsä.

Olen tyytyväinen, että sain työskennellä seitsemän sarjakuvan mestarin kanssa. Toivon, että koossa on valikoima tarinoita, joihin ihmiset suhtautuvat eri tavoin eri aikoina. Että tässä olisi kirja, jonka suosikkitarina vaihtuu lukijan elämäntilanteen ja mielialan mukaan. Vähän samaan tapaan kuin on usein levyjenkin kanssa. Se biisi, johon et alkuun kiinnitä mitään huomiota, onkin se, jota puolen vuoden päästä kuuntelet innokkaimmin.

JUSSI AHLROTHIN JA TONI JERRMANIN 13-SIVUINEN (!) NEIL GAIMAN -HAASTATTELU JATKUU TÄHTIVAELTAJA 1/04:ssä. Käsittelyssä mm. 1602, CORALINE, ANANSI BOYS, MIRRORMASK, DEATH etc etc.

Neil Gaiman Tähtivaeltajassa:

Haastattelut:
4/91 - Toni Jerrman: Neil Gaiman (5 s.)
3/94 - Toni Jerrman: Neil Gaiman kuplii (11 s.)
1/99 - Toni Jerrman: Tarinankertoja Neil Gaiman (8 s.)

Novellit:
4/93 - Murhamysteerit (Murder Mysteries, suom. Kristiina Drews, 15 s.)
2/98 - Eräs elämä, varhaisen Moorcockin sävyissä (One Life, Furnished in Early Moorcock, suom. Marja Sinkkonen, 7 s.)
1/99 - Lumesta, lasista ja omenoista (Snow, Glass, Apples, suom. Johanna Vainikainen, 7 s.)

Sarjakuvat:
3/94 - Rehellinen vastaus (piirros Bryan Talbot, suom. Marja Sinkkonen, 4 s.)
2/00 - Death: Talvinen tarina (piirros Jeff Jones, suom. Johanna Vainikainen, 6 s.)