Philip K. Dick:
Rakennamme sinut
(We Can Build You)
(Suom. J. Pekka Mäkelä. Like)

Dick-suomennosten sarja jatkuu nyt alunperin vuonna 1972 julkaistulla romaanilla, jossa kirjailijan androideja ja ihmisiä vertaileva tematiikka saavuttaa huipennuksensa. Samalla teos on myös esimakua Hämärän vartijan ja Valisin syöksyistä hulluuden sekoittaman ihmismielen syövereihin.
Amerikan Lomitettu Akustinen Järjestelmä -yrityksellä menee huonosti, sillä suoraan aivoja stimuloivat tunneurut ovat vieneet markkinat vanhanaikaisilta sähköuruilta. Jotain uutta olisi keksittävä, ja kun palkkalistoilta löytyy aiemmin Liittovaltion Avaruusvirastossa robottipiirejä suunnitellut insinööri, ei liene kummoinenkaan ihme, että pelastusta etsitään historiallisten henkilöiden kaksoisolennoiksi suunnitelluista elektronisista simulanteista. Ajatus on, että nämä aivan esikuviensa mukaan toimivat kyborgit esittäisivät muutaman vuoden välein uusiksi Amerikan sisällissodan ratkaisevat taistelut - mistä syystä ensimmäisinä simulantteina henkiin herätetään Abraham Lincoln sekä tämän sotaministeri Edwin M. Stanton.
Sekopäinen idea ei kuitenkaan oikein ota tuulta purjeisiinsa, varsinkaan koska rahoittajaksi ajatellulla kiinteistökeinottelijalla on simulanttien varalle paljon bisneskeskeisempiä suunnitelmia eivätkä Lincoln ja Stanton suostu näkemään itseään minään ostettavina ja myytävinä esineinä. Sisuksissaan kiemurtelevista johdoista ja virtapiireistä huolimatta he vaikuttavatkin paljon inhimillisemmiltä kuin pääosa kirjan ihmishahmoista. Heiltä löytyy omaa tahtoa, älyä sekä empatiaa, ja eivätkö juuri nämä seikat erota ihmisen kylmästä, tunteettomasta koneesta. Kuka tässä onkaan ontto simulaatio ja kuka jotain paljon enemmän?
Jo alusta pitäen romaanissa on mukana myös kysymys normaaliuden ja hulluuden erottavasta veteen vedetystä viivasta. McHestonin lain perusteella kaikki amerikkalaiset joutuvat kouluikäisinä käymään psykologisissa testeissä, joilla selvitetään Liittovaltion Mielenterveysviraston tarjoaman pakkohoidon tarvetta - ja joka neljäs kansalainen passitetaankin vuosiksi jollekin tasapäistävistä terveysklinikoista. Mutta voiko ilman hulluutta olla visioita? Sukellusta suuriin tunteisiin? Ja eikö ihmisyys lopullisesti katoa, jos jokainen puristetaan yhtäläiseen muottiin?
Rakennamme sinut koskettelee Dickille ominaisella nyrjähtäneellä tavalla yhteiskuntarakenteen ja inhimillisyyden keskeisimpiä puolia. Se on sielun sairaskertomus, johon kietoutuu koko maailma.

-Toni Jerrman-

Michael Moorcock:
Viimeisten aikojen valtiaat II: Outo kiihko
(Dancers at the End of Time: The Hollow Lands)
(Suom. Pekka Markkula. Book Studio)

Ajan loppuun sijoittuva Moorcockin trilogia on vihdoin edennyt keskimmäiseen osaansa, joka valitettavasti jäi scifi-maestro Markkulan viimeiseksi toimitus- ja käännöstyöksi.
Kirja jatkuu siitä, mihin edellinen päättyi: viimeisten aikojen ihmisten harvalukuinen, mutta lähes kaikkivoipa joukkio rypee yhä keinotekoisessa ja ikävystyttävässä maailmassaan etsien viihdytystä erilaisista rooleista, peleistä ja leikeistä. Samaan aikaan oikuistaan tunnettu metatemporaali tutkimusmatkailija Jherek Carnelian riutuu rakkaudesta Amelia Underwoodiin, joka on palannut 1800-luvulle.
Tulevaisuuden lopussa innostutaan uusista asioista yleensä vain hetkeksi, intohimo on kuin niityllä kirmaava perhonen, joka kuolee päivän päätteeksi. Villitys 19. vuosisadan asioihin on kuitenkin vielä virkeää: voimasormusten avulla ja historiantutkimusten perusteella pystytellään King Kongin hallitsemia New Yorkkeja, lasipulloissa purjehtivia laivoja sekä sota-aluksia, jotka ampuvat tykeistään tappavia smokkeja. Eläintarhoihin kerätään aika- ja avaruusmatkaajia, lähestyvä maailmanloppu on pelkkä ikävystyttävä uutinen.
Mutta kuinka käy, kun Jherek löytää maan alta lapsikatraan, joka on paennut tuhansia vuosia aiemmin Tuottajatyranni Pecking Pa VIII realismia tavoitellutta Esikoisten joukkomurha -elokuvaa? Kun Jherek matkaa heidän aikaa kierrättävällä koneellaan takaisin vuoden 1896 Englantiin? Ja kohtaa niin rakastettunsa rouva Underwoodin, kirjailija H.G. Wellsin kuin kummasti ystäväänsä Lordi Rosoista muistuttavan lehtimiehenkin? Kestääkö Ajan rakenne tämän kaiken vai hajoaako todellisuus käsiin?
Viimeisten aikojen valtiaat II on mielikuvituksellisia yksityiskohtia purskuava ilopilleri, joka anarkistisuudessaan tuo väliin mieleen jopa vanhat mykkäfarssit. Samalla se on kuitenkin myös oiva visio ihmiskunnan rappiosta ja omahyväisestä nautinnontavoittelusta.

-Toni Jerrman-

Kirja-arvostelut jatkuvat Tähtivaeltaja 1/99:ssä.