Star
Trek: Insurrection
-Kapina
Trekki-filmejä on tehty jo niin suunnaton
kasa, ettei tasapaksusta puurosatsista jaksa
nousta mieleen kuin pari onnistuneempaa yritystä.
Ja vuosien mittaan niidenkin loiste uppoaa
muun massan sekaan - varsinkin koska eläkeläismiehistön
kolme viimeisintä korpimatkaa olivat
niin syvältä, että aivan hävettää.
Onneksi edes uuden sukupolven tuoreimmat seikkailut
ovat olleet trekkeilyä sieltä mukavammasta
päästä, vaikkei nerokkuudesta
tässä yhteydessä sovikaan puhua.
Joka tapauksessa tuorein Star Trek käynnistyy
kiehtovasti: Idyllisen maalaisyhteisön
arki rikkoutuu, kun heidän elämäänsä
salaa tarkkailevaan retkikuntaan kuuluva Data
sekoaa. Yhtäkkiä asukkaat huomaavat,
että heidän seassaan kulkee näkymättömiä
muukalaisia, jotka tuntuvat lähes palvovan
heidän itsensä jo ammoin hylkäämää
teknologiaa. Suurinta pelkoa herättää
hullun kiilto silmissään riehuva
androidimme, joka ryhtyy taistoon omia virkaveljiään
vastaan. Mistä oikein on kyse? Mikä
saa Datan hyökkäämään
Tähtilaivastoa ja sen liittolaisia, Son'aita
vastaan? Onko edes Jean-Luc Picardista tai
oopperalibretosta Datan rauhoittajaksi?
Dekkarimaisesti rakennetun tarinan vastaukset
purkautuvat esiin mielenkiintoisesti, ja yllättäviä
käänteitä riittää
elokuvan alkupuolella kiitettävissä
määrin. Onko liioista kasvojenkohotusleikkauksista
kärsivillä Son'ailla sittenkin jotain
taka-ajatuksia yksinkertaista ja paratiisimaista
elämää viettäviä
Ba'kuja kohtaan? Mikä on Tähtilaivaston
asema tässä kuviossa? Mitä
kaikkea piileekään kulissien takana?
Elokuvan onnistuneisiin puoliin on laskettava
myös Enterprisen miehistön kuvaus,
josta tuntuu paistavan näyttelijöiden
itseironinenkin ilo pukea jälleen Tähtilaivaston
univormut ylleen, päästä irrottelemaan
vanhan tutun kaartin kanssa. Lisäksi
tarjolla on runsain mitoin aivan oikeaa filosofista
pohdiskelua inhimillisyydestä, etiikasta
ja moraalista. Ja tuleepa tapahtumista jopa
mieleen nykyinen Kosovon kriisi, joskin Trekki-maailmassa
pahuuskin on aina niin paljon puhtoisempaa
kuin todellisuudessa, että yhteiskuntakritiikin
yrityksillä on tapana vesittyä hiukan
munattomiksi.
Valitettavasti vain elokuvan loppupuoli lösähtää
sitten itseään toistavaksi luolissa
juoksenteluksi, räiskinnäksi ja
teknokikkailuksi, jota on vieläpä
pakonomaisesti venytetty paljon yli siedettävän
mittakaavan. Poistamalla muutama kohtaus koossa
olisi ollut paljon jämptimpi ja iskevämpi
kokonaisuus. Mitä ilmeisemmin kyseessä
on tuottajien fobia motivoitua tarinankerrontaa
vastaan - hehän vaativat, että filmiin
oli jälkikäteen lisättävä
räjähdyksiä ja tyhjänpäiväistä
toimintaa.
-Toni
Jerrman-
Pleasantville
-Onnellisten kaupunki
Truman Shown vanavedessä muutkin elokuvantekijät
ovat nyt ryhtyneet pohtimaan television vanhojen
saippuaoopperoiden tarjoamaa maailmankuvaa,
jonka puhtoisuutta on aiemmin katsottu vain
kaivaten ja kritiikittömästi. Amerikkalaisten
onkin jo korkea aika huomata, ettei 50-luku
ollut se ristiriidaton onnela, jollaisena
keski-ikäinen keskiluokka sen yhä
haluaa nähdä. Ja tajuta, että
satumaailma, jossa mikään ei koskaan
muutu ja jokainen tietää oman paikkansa,
ei olisi kansalaisilleen utopia vaan dystopia.
Pleasantville-sarjassa eletään tyypillisessä
50-lukulaisessa tv-auvolassa: isät käyvät
töissä, äidit viettävät
aikansa hellan ääressä ja lapset
tekevät kiltisti läksynsä.
Hymy ei koskaan katoa kenenkään
naamalta, ja ongelmia aiheuttavat korkeintaan
puuhun kiivenneet kissat. Tämä mustavalkoinen
televisiotodellisuus joutuu koetukselle, kun
sen sekaan tempaistaan yhtäkkiä
kaksi nykypäivän nuorta, nörttinä
Pleasantville-fanina tunnettu David sekä
tämän bimbo rämäpääsisko
Jennifer. He tuovat muassaan uskomattomia
uusia ajatuksia, jotka alkavat vähitellen
levitä nuorison keskuuteen. Entäpä
jos seurusteluun kuuluisi kädestä
pitelyn lisäksi myös seksiä?
Tai kirjoissa olisi tyhjien sivujen sijasta
tarinoita?
Konservatiivisen maailmankuvan murtumista
symboloi taiten toteutettu värien tunkeutuminen
muuten niin harmaaseen Pleasantvilleen. Hiljalleen
ruusut puhkeavat punaisiksi, ruoho vihreäksi,
ja pian kaupungin kaduilla kävelee värillisiä
ihmisiäkin. Samalla kuitenkin hajoavat
myös elämän kiiltokuvamaiset
kulissit: pallot eivät enää
osukaan automaattisesti koriin ja päivällinen
ei olekaan odottamassa pöydällä.
Lopulta suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys
puhkeaa vihaksi kaikkea erilaisuutta kohtaan.
Pleasantvillen tekijät ovat selvästi
yrittäneet ottaa kantaa moneen tärkeään
asiaan, mutta toteutus jää auttamatta
puolitiehen. Elokuvasta puuttuu terä
eikä siitä löydy alkuunkaan
särmää. Paikoittaisesta hauskuudesta
huolimatta Pleasantville on aivan samanlaista
pliisua onnellisuuspumpulia kuin arvostelun
kohteensakin. Teatterista poistuessa siirappia
valuu korvista asti.
-Toni
Jerrman-
Urban
Legend
-Kauhutarinoita
Pakko se on sanoa: vaikka pidänkin molemmista
Scream-elokuvista, kiroan sitä päivää,
kun ne sikisivät Kevin Williamsonin ja
Wes Cravenin aivoista selluloidille. Sen sijaan,
että nämä satiiriset huutojuhlat
olisivat haudanneet teinikauhugenren lopullisesti
omaan älyttömyyteensä ne nostattivatkin
sen uuteen kukoistukseen. Ja niinpä joudumme
sietämään Suomenkin valkokankailla
sellaista kliseköntsää kuin
I Still Know What You Did Last Summer ja Urban
Legend.
Kaupunkitarinoissa piilee ainesta oivaankin
elokuvaan, mistä käyköön
todisteena Clive Barkerin & Bernad Rosen
muutaman vuoden takainen Candyman. Urban Legendissa
on kuitenkin menty siitä, missä
aita on matalin: jälleen kerran ollaan
college-kampuksella, jossa kauhukertomuksia
matkiva tappaja ryhtyy harventamaan opiskelijakuntaa.
Kukaan ei tietysti suostu uskomaan tyttöä,
joka väittää, että outojen
'itsemurhien' ja 'katoamisten' takana olisi
jotain paljon väkivaltaisempaa - vaikka
kampuksella pyörivätkin huhut 25
vuotta aiemmin tapahtuneesta murha-aallosta...
Koko leffa tulvii tyhjiä pelottelukohtauksia,
joita yritetään turhaan tukea räjähtävillä
musiikkivingutuksilla. Todellista jännitettä
tai mielenkiintoa ei saada vahingossakaan
aikaiseksi. Koko touhu on niin laahaavaa ja
pitkäveteistä, ettei katsoja voi
kuin toivoa, että nämä äärimmäisen
vastenmieliset teininiljakkeet kuolisivat
mahdollisimman nopeasti. Mikä on tietysti
turha toivo. Osuvaa näyttelijäntyötä
on turha toivoakaan, kun jopa Cybill-televisiosarjassa
niin omapäinen Alicia Witt on nyt alennettu
pelkäksi nyyhkiväksi itkuntiristelijäksi.
Ja voi vittu, minkälainen kuva on gooteista
taas luotu!
Hyvä jumala, päästä meidät
pahasta! Nyt olisi sarjamurhaajalle töitä.
-Toni
Jerrman-
Pitkä
kuuma kesä
No, eihän tämä tietysti Tähtivaeltajan
aihepiiriin kuulu, mutta mainostettakoon silti,
sillä kyseessä on erinomaisen hauska
kotimainen rock-leffa. Katsomaan sietää
rientää ainakin, jos on koskaan:
a) kuunnellut musiikkia akselilla Riistetyt
- Pelle Miljoona - Yö - Apulanta
b) harrastanut aktiivista viina- tai pilleribailausta
c) jonottanut 80-luvulla Tavastialle sisään
d) tuntenut jonkun kesälahtelaisen
-Toni
Jerrman-
Lisää
elokuva-arvosteluja Tähtivaeltaja 1/99:ssä.
|
