Ihan hirveetä kauhua

Sweeney Todd on 1800-luvulta peräisin oleva tarina 'Fleet Streetin demoniparturista', joka vuosien kuluessa on tunkeutunut osaksi englantilaista kauhukansanperinnettä. Ohjaaja John Schlesinger on aikoinaan tullut tehneeksi mm. Keskiyön Cowboyn, joten eipä ihme, että tämäkin tuotos näyttää ihan oikealta elokuvalta. Napoleonin sotien aikaisen Lontoon ilmapiiri on tavoitettu käsinkosketeltavan perusteellisesti jo elokuvan alun 'kadut täynnä kusta ja paskaa' -kohtauksissa.
Historian hämärissä parturitkin olivat pelottavampia kuin nykyään, ja Ben "Gandhi" Kingsley on herra Toddina hyvinkin demoninen. Tosin Joanna Lumley huorahtavana lihakauppiaana on sitäkin uskomattomampi ilmestys. Veristä lihaa ja luita on kiitettävällä innolla tungettu etualalle kohtauksessa jos toisessakin, ja selviäähän juonen sivussa myös se, mitä aineita perinteisiin englantilaisiin lihapiirakoihin laitetaan.
Sweeney Todd on uskomattoman vanhanaikainen elokuva vuonna 1997 tehdyksi tuotteeksi. Juoni Iiikkuu hitaanlaisesti, ja loppuratkaisu on tietenkin ilmiselvä. Hammer-elokuviin ihastuneita tämä voi miellyttää enemmän kuin modernimman kerronnan tahtiin tottuneita. Jos jostakin syystä haluat nähdä Joanna Lumleyn hakkaamassa nakua miestä nahkaruoskalla pepulle, niin Sweeney Todd on sinua varten tehty. Muuten tämä videokotelossa 'kauhukomediaksi' mainittu periodidraama tuskin kauheasti naurattaa.
Prophecy II (Pahan enne 2) yrittää olla suoraa jatkoa elokuvalle Prophecy, joka tosin saatetaan paremmin tuntea alkuperäisellä otsikollaan God's Army. Todellisuudessa tässä kumminkin pelataan varman päälle ja tehdään melko suoraa toisintoa Jumalan armeijasta. Elikkä Christopher Walkenin esittämä arkkienkeli Gabriel haahuilee taas kuolevaisten joukossa, kun ihmiskuntaa käytetään kyselemättä hyväksi enkeliarmeijoiden sisällissodassa.
Walken nousee Helvetistä ihan laavan peitossa, mutta onnistuu oitis löytämään jostakin coolit enkelikuteet (pitkän mustan takin, mustat nahkahousut ja sellaista). Gabriel onkin hyvä hahmo - yhdistelmä mafiapomoa ja Niilo Yli-Vainiota - mutta kun samanlainen Walken-show nähtiin jo alkuperäisessä elokuvassa, niin eipä tulos pahemmin yllätä. No, tehdäänhän tässä enkelin ja ihmisen yhteistä lasta ja annetaan ymmärtää, että Eedenin puutarha on nykyään öljynjalostamo. Haaleaksi tähteiden lämmitys silti jää.
An American Werewolf in Paris (Ihmissusi Pariisissa) taas on jatkoa John Landisin Ihmissusi Lontoossa -elokuvalle. Kuvittelin etukäteen, että pakkohan tämänkin on olla vain tylsä toisinto alkuperäisestä, mutta väärinpä visioin. Toki nytkin amerikkalaisille opiskelijoille käy hiukkasen huonosti Euroopan mystisissä syövereissä, mutta ykkösosan hiljalleen synkkenevien sävyjen sijaan katsojalle tarjotaan (kivojen kauhuefektien lisäksi) näppärää nuorisokomediaa ja romantiikkaa.
Pariisissa ihmissusia on kokonaisen alakulttuurin verran. Ikävä kyllä suurin osa heistä on uudenlaisiin rotuoppeihin uskovia skinheadeja! Omassa loogisuudessaan jo ihan pelottava idea, ja tämän lisäksi tarinaan on ripoteltu muitakin pikkukivoja väläyksiä ihmissusien elämän realiteeteista. Vertailua John Landisin elokuvaan ei kuitenkaan voi välttää, ja siinä Anthony Wallerin ohjaustyö jää lauman jalkoihin.
Lontoo-leffasta suoraan lainattu idea, jossa ihmissusien uhrit palaavat kummittelemaan, vesittyy tavalliseksi tyhmäksi kauhuhuumoriksi ja unohtuu pääosin jo pitkälti ennen elokuvan loppua. Kun John Landis käytti elokuvansa äänitaustana kunnon rock-klassikoita, pistää Waller peliin jotain nörttimäistä nykypoppia. Ja se muuten soi jopa siinä vaiheessa, kun Jim Morrisonin haudalla käydään juonti-, nainti- ja ihmissusihommiin. Jopas sattuu.
Ja koska kyseessä on kiva nuorisokomedia, siihen on ollut pakko väkisin vääntää onnellinen loppu kirjoittamalla jälleen lisäsivuja ihmissusimytologiaan.
Wes Craven's Wishmaster on nimestään huolimatta Robert Kurtzmanin ohjaustyö, ja Cravenin nimi löytyy krediiteistä ainoastaan kohdasta "executive producer".
Djinnit ovat pahoja otuksia, jotka toteuttavat toivomuksia ilkeillä tavoilla. Yksi sellainen tunkee itsensä nykypäivän USA:han ja ryhtyy tappamaan ihmisiä viljellen samalla vitsikkäitä sutkauksia. Tarkoituksena on avata portti ulottuvuuksien välille ja orjuuttaa ihmiskunta. Hohhoijjaa.
Gore-efektit ovat kivoja ja muutamat Harryhauseniin viittaavat visuaaliset jutut ihan asiallisia. Mutta eikö tämä juoni osata jo ulkoa ilman ihmeempiä kertauksia?
Uncle Sam (Setä Sam) yllätti iloisesti. Sen on ohjannut William "Maniac Cop" Lustig, mikä ei väIttämättä paljoa lupaile. Kulttiohjaaja Larry Cohen on kuitenkin saanut sisällytettyä elokuvan käsikirjoitukseen paljon enemmän asiaa kuin mitä 'naamarimies tulee ja tappaa' -elokuvalta voi yleensä odottaa.
Isänmaallinen pikkupoika innostuu, kun hänen Sam-setänsä ruumis on vihdoinkin löydetty Persianlahden tienoilta. Itsenäisyyspäivänä sedän ruumis re-animoituu, pistää päälleen Setä Samuli -puvun ja ryhtyy lahtaamaan epäamerikkalaisia ihmisiä. Ja niitähän riittää.
Kauhuelokuva, johon sisältyy pitkät pätkät saarnaamatonta pohdintaa vallasta, vastuusta ja kieroutuneesta isänmaanrakkaudesta? Slasher-leffa, jossa dialogi ei ole täynnä kuluneita latteuksia? Jo on aikoihin eletty. Mutta koska kyseessä on radikaalisti valtavirrasta poikkeava teos, elokuva saa tietysti osakseen juuri niille varatun kohtalon: jossakin elämänsä vaiheessa Setä Sam on nimittäin leikelty niin pahasti, että puuttuvat pätkät haittaavat jo katselua. Oi aikoja, oi tapoja...

Lisää Pekka Mannisen videoarvioita Tähtivaeltaja 1/99:ssä.