|
Eräs hörhöklubi valitsi taannoin J.G.Ballardin
teokset The Atrocity Exhibition ja Crash viime vuosisadan
50 tärkeimmän tieteiskirjan joukkoon (ks. TV 2/00).
Alas terveen järjen tyrannia, kauan eläköön
kieroutuneisuus! Tervetuloa J.G.Ballardin teknokatastrofiromaanien
vinoutuneeseen maailmaan!
Englantilaista J.G.Ballardia voi hyvällä syyllä
nimittää kulttikirjailijaksi. Hänen nimeensä
vannoo laaja armada spekulatiivisen fiktion ystäviä,
joiden joukossa on lukuisia
lauluntekijöitä, kirjailijoita ja kulttuuriteoreetikkoja.
Muun muassa Joy Divisionin Ian
Curtis, Suurten apinoiden kirjoittaja Will Self ja kyberkulttuuriteoreetikko
Jean Baudrillard
o(li)vat tunnustuksellisia ballardofiilejä.
Ballardin monipolvinen, mutta tiettyjä teemoja pakonomaisesti
toistava ja varioiva kirjallinen
tuotanto ulottuu ajallisesti 1950-luvulta tähän
päivään. Niin sanotun suuren yleisön
syleilyyn
Ballard kietoutui 1980—90-luvun omaelämäkerrallisilla
teoksillaan (The Empire of the Sun, The
Kindness of Women), mutta hänen tuotantonsa omalaatuisimmat
ja kiinnostavimmat teokset löytyvät
1970-luvun nyrjähtäneistä tieteiskirjoista
The Atrocity Exhibition, Crash, Concrete Island ja
High-Rise.
J.G. Ballard syntyi vuonna 1930 englantilaiseen, Shanghaissa
asuneeseen liikemiesperheeseen.
1940-luvulla perhe joutui japanilaisten vankileirille, joka
tarjosi Ballardin omien sanojen
mukaan mitä parhaat puitteet pikkupojan fyysisille
ja psyykkisille aktiviteeteille. Vanhemmat
unohtivat turhan kurinpidon, ja poika juoksenteli ympäriinsä
keräillen vaikutelmia kuin
pikkukiviä. Ballard onkin myöhemmin tullut tunnetuksi
määrättömästä mielikuvituksestaan,
jonka
Moolokin kita jauhaa niin sotakokemuksista kuin porvarillisen
perheenisän kurinalaisesta
elämästäkin tärkkelystä, joka ei
ole tältä planeetalta.
Väärin: Ballardin mielikuvituksen tuotteet ovat
nimenomaan tältä planeetalta. Hän nimittäin
hylkäsi muiden scifi-maneerien ohella spekulaatiot
ulkoavaruudesta ja keskittyi planeetoista
oudoimpaan, Maahan. 1960-luvulla Ballard nousi Brian Aldissin
ja Michael Moorcockin ohella
englantilaisen tieteiskirjallisuuden uuden aallon (new wave)
keulakuvaksi. Uuden aallon
kirjailijat pyrkivät murtamaan scifin luutuneita konventioita
ja raivaamaan tilaa tuoreille
kirjallisille ratkaisuille, jotka tekisivät oikeutta
tieteiskirjallisuuden psykologisille ja
filosofisille mahdollisuuksille. Poptaiteilijoiden tavoin
he kartoittivat postmodernin
kulutuskulttuurin ikonografiaa sekä tutkivat paitsi
koneiden inhimillistymistä, myös ihmisen
koneellistumista.
Uuden aallon kirjoittajille kysymys tieteiden ja teknologian
kulttuurisista vaikutuksista koski
ennen kaikkea henkisiä, ei vain materiaalisia muutoksia.
Olennaista ei ollut niinkään se,
kuinka kehitys kehittyy, vaan se, mihin suuntaan ihmismieli
kehittyy. Ballardin
tieteiskirjallisuutta voisikin luonnehtia tajunnan ajan
ja tilan scifiksi. Se ei sijoitu
kaukaiseen tulevaisuuteen tai ulkoavaruuteen vaan sisäavaruuteen,
jonka piirteet se pyrkii
tuomaan esiin mahdollisimman paljaina. Ballard haastoi muutkin
tieteiskirjailijat tutkimaan
sisäavaruutta, psykologista aluetta, jolla mielen sisäinen
maailma ja todellisuuden ulkoinen
maailma kohtaavat ja sekoittuvat.
Ballard on sisäavaruuden arkkitehti ja tajunnan alkemisti,
joka luotaa teoksissaan niitä mielen
tuntemattomia raja-alueita, joita Aldous Huxley jäljitti
meskaliinitrippiä kuvanneissa
esseissään The Doors of Perception ja Heaven and
Hell. Timothy Learyn mukaan hallusinogeenit
tarjoavat parhaan tavan ymmärtää teknologian
muuntamaa maailmaa. Ballardin teoksissa
teknologisoituneeseen ympäristöön sopeutuminen
vie niin ikään hallusinatorisille
tajunnallisille tripeille, jotka kuitenkin tapahtuvat pääasiassa
ilman kemikaaleja.
Sisäavaruuden peruspiirteet näyttäytyvät
teoksissa paljaimmillaan usein jonkin ulkoisen
katastrofin yhteydessä. Ballardin ensimmäisessä
katastrofikvartetissa The Wind from Nowhere
(1962), The Drowned World (1962), The Drought (1965) ja
The Crystal World (1966) tällaisina
katastrofeina ovat valtava pyörremyrsky, vedenpaisumus,
kuivuus ja luonnon muuttuminen
kristalliksi. Kaikissa näissä teoksissa ulkoinen
tuho raivaa tietä psyykkiselle täyttymykselle.
Katastrofin kourissa rimpuilevat ihmiset havahtuvat huomaamaan
sisäisen jakautuneisuutensa ja
antamaan periksi tiedostamattomasta kumpuaville impulsseilleen.
Esimerkiksi The Drowned Worldin päähenkilö
Kerans ei halua paeta vedenpaisumusta vaan matkaa
kohti sen ydintä, koska hän kokee sen oman piilotajuntansa
ulkoistumaksi ja eheyttäväksi
voimaksi. Kerans tekee tajunnallisen matkan aikaan, jolloin
ihminen ei vielä ole selättänyt
luontoa teknologian avulla vaan elää luonnon rytmien
mukaan. Kyseessä ei siis ole pelkkä
psykoanalyyttinen ”takaisin kohtuun” -syndrooma
vaan arkeopsykologinen, lajimuistiin koodattu
eksistentiaalisen ykseyden kaipuu.
Seuraava katastrofikvartetti The Atrocity Exhibition (1970),
Crash (1973; suom. Crash 1996),
Concrete Island (1974) ja High-Rise (1975; suom. Tornitalo
1999) keskittyy teknologisoitumisen
mukanaan tuomaan katastrofiin, ihmisen eristyneisyyteen
ja vaikuttumiskyvyn kuolemaan. Näissä
teoksissa psyykkisiä täyttymyksiä tavoitellaan
melko psykoottisin tavoin: tappamalla naisia
kokeiluluontoisesti (Atrocity), keskittämällä
energiat autokolarien suunnitteluun ja
simulointiin (Crash), valitsemalla vapaaehtoinen eristyneisyys
kolmen moottoritien väliin
jäävällä betonisaarekkeella (Concrete
Island) ja antautumalla karnevalistiseen
välinpitämättömyyteen kaikista moraalisista
ja sosiaalisista rajoitteista (Tornitalo).
Ensimmäisen katastrofikvartetin täyttymykset ovat
varsin harmonisia luomuonneloita verrattuna
teknokatastrofiromaanien deliriumhoureita muistuttaviin
psyykkisiin täyttymyksiin.
Teknokatastrofiromaaneissaan Ballard luotaa postmodernin
kulttuurin psykopatologioita
kuvaamalla sitä leikkauspistettä, jossa mediatodellisuus,
ihmisen välitön elinympäristö ja
psyyken todellisuus kohtaavat. Ballardilaisen mustan auringon
säteet eivät kohdistu niinkään
ihmisten keskinäisiin suhteisiin tai yksilöpsykologian
kiemuroihin kuin ihmisen suhteeseen
uusiin kulttuurisiin horisontteihin, kuten koneistuneeseen
elinympäristöön ja mediamaailmaan.
Oltuaan kolarissa ja palatessaan sairaalasta kotiin Crashin
kertoja toteaa perspektiivinsä
muuttuneen: ”Huomasin, että tuon teknologisen
maiseman ihmisasukkaat eivät enää olleetkaan
sen
tarkimpia kiintopisteitä, sen avaimia minuuden reuna-alueille.”
Minuuden avaimia ei voida enää
etsiä vain ihmisen sisältä, sillä teknologia
on auttanut ihmistä ulkoistamaan fantasiansa,
joiden jäljet ovat nyt nähtävissä kaikkialla
maailmassa.
Atrocityssa, Crashissa, Tornitalossa ja Concrete Islandissa
temaattisesti tärkein taso onkin
kysymys ihmisen suhteesta teknologisoituneeseen ympäristöönsä.
Tätä suhdetta leimaa yhtäältä
eristyneisyys ja toisaalta pyrkimys eristyneisyyden voittamiseen
haastamalla teknologia sen
omin asein. Teknokatastrofiromaanien kalmankatkuiset karnevaalit
ovat matka teknokulttuurin
logiikkaan ja sen tuolle puolen.
KRISTIINA SARASTIN LOISTELIAS, LAAJA JA SYVÄLLINEN
BALLARD-ANALYYSI JATKUU TÄHTIVAELTAJA 2/01:ssä.
WOW!!!
|
