|
Jonathan Carroll on taikuri unimaasta. Puhuvien koirien
paras ystävä. Enkeleiden ja kuoleman hyvänpäivän
tuttu. Kirjailija, jota luettuasi näet maailman toisin
silmin.
On jo lähes kymmenen vuotta siitä, kun viimeksi
paneuduin perusteellisemmin Jonathan Carrolliin, amerikkalaiseen
kirjailijaan suoraan Ihmemaasta (ks. TV 3/94). Mutta onko
mikään lopulta muuttunut näinä vuosina?
Carroll asuu yhä Wienissä ja kirjoittaa fantastisen
kauhistuttavia maagis-realistisia kertomuksia. Hänen
teostensa käsiin saaminen on vieläkin
hermojarepivää puuhaa, vaikka niitä on käännetty
jo lähes 20 kielelle. Ja niiden lukeminen yhtä
mielikuvitusta hetkuttavaa kuin ennenkin.
Carroll ei tosin ole kirjoittanut romaaneja enää
yhtä tiuhaan kuin ennen. Hän on jättänyt
taakseen kiihkeän yksityisyytensä varjelun ja
avannut viralliset kotisivut. Ja on jopa
kirjoittanut yhden mainstream-trillerin.
Siinä taitaa olla kaikki. Jos ei oteta lukuun sitä,
että Höpönassu lensi pois. Mutta se on ihan
toinen tarina se.
Jonathan Carroll on aiheuttanut harmaita hiuksia kaikille
luokitteluhulluille, sillä hänen
tarinoitaan on mahdoton tunkea mihinkään kategoriaan.
Paras onkin vain antaa kuplivan virran
viedä mukanaan ja katsoa, mihin tällä kertaa
päädytään. Sillä hänen tarinoillaan
on tapana olla
samalla maagisia ja realistisia, vasemmalla kädellä
rohkean yliluonnollisia, oikealla
hätkähdyttävän toden tuntuisia.
Carrollin kertomusten aiheet ovat yhtä vaihtelevia
kuin elämäkin. Ei kuitenkaan ole nidettä,
jossa ei käsiteltäisi jostain näkökulmasta
rakkautta, elämän valintoja ja kuolemaa. Sekaan
on
sitten sopivasti kiilattu jokunen puhuva koira, enkeli tai
paholainen, rinnakkaistodellisuus
tai unimaailma - juuri silloin kun sitä osaa vähiten
odottaa.
Kun lukija huudahtaa ”Täh!” juonen käännyttyä
arvaamatta 180 astetta mielikuvituksellisen
suuntaan, Carroll on tyytyväinen. Hän nimittäin
tavoittelee teoksillaan juuri tätä, hänen
sanoin Oh!-reaktiota. Oh! tuntuu vähän samalta
kuin isku palleaan. Joillekin tämä sattuu
silloin, kun tarinaan tulee mukaan fantastisia elementtejä.
Toisille silloin, kun kertomuksen
keskushenkilöille tapahtuu jotain epämiellyttävän
odottamatonta.
Koiria ja ihmisiä
”Kuinka paljon elämä painaa? Onko se saman
verran kuin myönteiset tai merkitykselliset tekomme
jaettuna pahoilla?” (After Silence)
Carrollin fanina ei ole helppo elää - aina on
joku paikka mustelmilla. Hän luo tarinoihinsa
aluksi niin auvoisen tunnelman: mukavia ja mielenkiintoisia
henkilöhahmoja, joilla menee kaikin
puolin hyvin ja joiden seurassa on kiva hengailla. Sitten
Carroll kampittaa äkkiarvaamatta, kun
hahmoille sattuu ikäviä - kuolemaa, petkutusta
ja pelkoa. Ja taas kerran polvet ovat ruvella.
Kertomusten henkilöistä tuleekin auttamatta hyviä
kavereita, joiden huulille nauraa, piruilua
inhoaa ja huono onni ahistaa. Tämän tutustuttamisen
Carroll hoitaa nopeasti ja tehokkaasti
käyttämällä minä-kertojaa, painottamalla
dialogiin ja livauttamalla merkityksettömältä
tuntuvia, mutta hyvin kuvaavia sivuhyppyjä perusjuonen
sekaan. Oman lisäsäväyksensä antavat
myös kirjeet, päiväkirjat sun muut.
On kyseessä sitten pää- tai sivuhenkilö,
Carroll menee sieltä missä aita on korkein. Hänen
luomuksillaan on persoonallisuutta, joka tulee esiin tekojen,
sanojen ja ajatusten kautta,
pikkuhiljaa. Et tiedä hahmon ulkonäöstä
tai iästä välttämättä yhtään
mitään, mutta hänen
intohimoistaan kyllä. Kuten Georgesta, joka syö
ainoastaan kolmea ruoka-ainetta. Tai Johnnysta,
joka toistaa ulkomuistista kaikki tv-mainokset. Tai Francesista,
joka suostuu puhumaan
pelkästään naisille.
Kirjailija, ohjaaja, näyttelijä, palkittu arkkitehti.
Carrollin kirjojen päähenkilöt ovat usein
julkisuuden henkilöitä, joille sattuu jotain epätavallista.
Syy tähän on yksinkertainen: hän on
kertonut kirjoittavansa pääasiassa tutuistaan,
jotka sattumoisin tekevät luovaa työtä.
Henkilöhahmojen lisäksi tärkeää
osaa Carrollin tarinoissa esittävät myös
eläimet, siat, kissat,
sudet ja ennen kaikkea koirat. Sillä kirjassa kuin
kirjassa jollain sivulla retkottaa koira.
Useimmiten sian näköinen pitbullterrieri. Ja useimmiten
puhuva sellainen, tai lentävä, tai
vähintäänkin haudasta ylös noussut.
Itse Jonathan Carroll selittää fiksaatiotaan
karvakorviin sillä, että päähenkilöiden
suhtautuminen eläimiin kertoo myös paljon heistä
ihmisinä.
”Koirat saavat minut hymyilemään. Ne ovat
usein hyvin hassuja ja kummallisia - yhdistelmä josta
pidän. Ja ennen kaikkea ne ovat maailman parhaita ystäviä,
jos pidät ystävistä joilla on kylmä
nenä ja jotka päästävät pahanhajuisia
kaasuja vähän liian usein.”
Buumin aloitti jo Carrollin ensimmäinen, sadunomaisia
tunnelmia tavoittava romaani The Land of
Laughs (1980), jossa puhuva koira nousee keskeiseen asemaan.
Tarina alkaa siitä, kun nuori
opettaja päättää kirjoittaa elämäkerran
kuolleesta lempikirjailijastaan, joka on tehnyt
lastenkirjoja. Hän muuttaa idolinsa kotikylään,
jossa jokin näyttää olevan vialla. Asukkaat
nimittäin muistuttavat erehdyttävästi satusedän
tarinoiden henkilöitä. Onko lastenkirjailija
napannut teostensa hahmot todellisesta elämästä
vai ovatko hengittävät henkilöt kirjailijan
aikaansaannosta?
The Land of Laughsin jälkeen koirat ovat pysyneet
Carrollin tavaramerkkinä, eikä aalto hellitä
vielä viimeisimmässäkään romaanissa,
The Wooden Seassa. Heti ensimmäisellä sivulla
paikalle
klinkkaa kolmijalkainen, yksisilmäinen kulkuripiski,
jonka päähenkilö päättää
adoptoida. Ei
kuitenkaan aikaakaan, kun tämä Old Vertue -niminen
kirppusirkus kuolla kupsahtaa ja heti perään
herää uudestaan henkiin. Kohtalokkain seurauksin.
Kaiken kaikkiaan Carrollilla on tapana saada lukijat nalkkiin
huomaamatta. Vähän niin kuin
tihkusade, joka kastelee ennen kuin tajuaakaan. Pisara sinne,
toinen tänne. Tässä kastelussa
näyttelevät tärkeää osaa sekä
vahvat henkilöhahmot että taikuus, joka usein
ilmestyy tarinaan
juuri koiran valepuvussa.
MINNA KUMPULAISEN DEFINITIIVINEN JONATHAN CARROLL
-ARTIKKELI JATKUU TÄHTIVAELTAJA 2/01:ssä.
|
