|
1960-luvulle tultaessa sekä brittiläinen että
etenkin amerikkalainen tieteiskirjallisuus oli lukkiutunut
pattitilanteeseen, jossa harmiton ja seikkailullinen avaruusooppera
oli saavuttanut päätepisteensä. Näytti
siltä, että oli kirja tai kirjailija mikä
tai kuka tahansa, niin teokset muistuttivat toisiaan siinä
määrin, etteivät ne enää tarjonneet
lukijoilleen genreen kuuluvaa sense of wonder -elämystä.
Tilanteen pelastajaksi syntyi new wave -tyylisuuntaus, jonka
johtaviin kehittelijöihin lukeutuu brittiläinen
M. John Harrison.
Ympäristökatastrofeista avaruusoopperaan
M. John Harrisonin oma tuotanto ei alkuun nojannut uusien
fiktiivisten muotojen etsintään. Hän
käytti hyväkseen vanhoja tieteiskirjojen kaavoja,
mutta teki sen syövyttävällä tavalla.
Valinta
oli tietoinen ja sen tarkoituksena oli päättää
lopullisesti vanhanaikainen genrekäsitys
tekemällä sen kliseet huvittavaksi. Harrisonin
tyyli oli kuin virus, joka tunkeutui tuhoavana
ja sarkastisena stereotyyppiseen tieteiskirjallisuuteen.
Hänen kirjoitustyönsä toimi samaan
tapaan kuin purkutraktori, joka hajottaa ensin yhden nurkkauksen
rakennelmasta, sitten toisen,
ja odottaa hetken pölyn laskeutumista ennen kuin alkaa
rakentaa raunioille uudentyyppistä
konstruktiota.
Harrisonin kolme ensimmäistä romaania The Committed
Men (1971), The Pastel City (1971) ja The
Centauri Device (1974) eivät nykypäivänä
luettuina tunnu niin eheiltä ja kypsiltä kuin
miltä ne
aikoinaan vaikuttivat. Siitä huolimatta kaikissa kolmessa
on sellaista hurjuutta ja energiaa,
joka yhä valloittaa.
The Committed Men sijoittuu ympäristökatastrofin
jälkeiseen Britanniaan. Holocaust-tyyppiset
tieteiskirjat alkoivat teoksen kirjoittamisen aikoina jo
kärsiä inflaatiosta, ja M. John
Harrisonin tarkoituksena lieneekin ollut saattaa aiheen
käsittely päätepisteeseensä. Tarinan
kulissit ovat kuitenkin hieman teennäiset. Myös
ne syyt, jotka aiheuttavat saastesateet, joiden
seurauksena koko yhteiskunnallinen infrastruktuuri hajoaa,
jäävät epämääräisiksi.
Teoksen kiinnostavuus onkin lähinnä siinä,
miten tuo sade on koko ajan läsnä. Sen
korroosiovoima tunkeutuu hajottavana kaikkialle, niin ympäristöön
kuin ihmismieleenkin.
Romaanin surrealistinen kuolemantanssi luotaa ihmispsyykeä
erittäin kyynisesti ja
totuudenmukaisesti. Yksilöllä on tarve paeta todellisuutta
nostalgiseen eskapismiin. Joku
saattaa olla kiintynyt halvan ja repaleisen sarjakuvalehden
imelään rakkaustarinaan. Toiset
luottavat entisen ajan organisaatiomallien kaikkivoipaisuuteen
ja koettavat pitää kynsin ja
hampain kiinni laista ja järjestyksestä täyttämällä
väestörekisterikaavakkeita. Kolmannet
pakenevat todellisuutta ihmevoiteen avulla ja kuvittelevat
näin välttävänsä ihosyövän.
Romaanin
päähenkilön pakkomielle on lääkärinlaukku.
Niin kauan kuin se on tallella, hän uskoo vielä
harjoittavansa ammattiaan.
Selviytyjä on kuitenkin hän, joka uskoo, että
jokainen päivä on tuore kokemus. Joka on
kiinnostunut löytämään aina uuden kylän
tai maantien. Hänellä on päämäärä,
halu löytää
mielenrauha. Kirjailija nimeää hänet Nick
Brutoniksi. Hän on tavallaan Harrisonin alter ego,
joka vierailee romaanin lehdillä. Itse juonikertomukseen
henkilöhahmo ei osallistu. Hän vain
pulpahtaa esiin silloin tällöin. Ja kirjan lopussa
hän on mukana epilogissa kuin muistutuksena
siitä, että kirjailija on irtautunut luomastaan
fiktiosta ja valmiina kohtaamaan uusia
haasteita.
Jo tässä ensimmäisessä romaanissaan
M. John Harrison tutustuttaa lukijat myös henkilötyyppiin,
joka esiintyy hänen myöhemmässä tuotannossaankin.
Kyseessä on kääpiö, allegorinen metafora
teknisestä kehityksestä ja sen saavutuksista.
Kääpiö kuvaa teknisen vallankumouksen saavutusten
mitättömyyttä kokonaiseen globaaliin evoluutioon
verrattuna. Hän on yleensä se hahmo, joka
hallitsee muille tuntemattomat laitteet ja vempaimet. Hänen
taitonsa ja ajatustapansa ovat
kuitenkin sangen rajoittuneita, yhtä mekaanisia kuin
ne koneet, joita hän kasaa ja korjaa. Hän
on kuvattavan maailman vanki.
EEVA-LIISA TENHUSEN SYVÄÄLUOTAAVA M. JOHN
HARRISON -ARTIKKELI JATKUU TÄHTIVAELTAJA 2/01:ssä.
|
