| ”Kysyin
vuokraemännältäni kuinka vanha se on, eikä
se suostunut kertomaan. ’Ei se mitään’,
sanoin minä... ’Minä vain odotan että
te menette tänään nukkumaan... sitten leikkaan
teidät kahtia ja lasken vuosirenkaat.’”
Tarjolla tänään: Lisää raakaa
lihaa. Max Cannonin sairas mieli on vääntänyt
iloksemme paperille
jo toisen kokoelman höveliä strippejä. Paluun
tekevät niin pikkulapsia kiusaava ilkeä
maitomies, kieroutunut piippusuinen perheenisä kuin
traumoista kärsivä mustapukuinen
mielipuolikin.
Raakaa lihaa räväyttää eteemme ihmiskunnan
raadollisen perusluonteen puettuna pökälepäisen
huumorin muotoon. Tämä on säkenöivän
kieroutunutta julmuutta ja patologista perverssiyttä
potenssiin kymmenen. Toteutettuna niin apaattisesti kuin
vain mahdollista.
”Se on totta... ihminen ei ole saari. Mutta jos
sitoo koko joukon kuolleita tyyppejä yhteen, niistä
tulee aika hyvä lautta.”
Hieman perinteisempien sarjakuvastrippien äärelle
meidät kuljettaa Petri Hiltusen ensimmäinen Väinämöisen
paluu -kokoelma. Ja niin oudolta kuin se kuulostaakin, tämä
lähinnä realistisista seikkailusarjoistaan tunnettu
piirtäjäkyky osoittaa nyt hallitsevansa suvereenisti
myös vitsinkerronnan jalon taiteen.
Sarjan peruslähtökohtana on idea, että Kalevalan
taruista tuttu vaka vanha Väinämöinen palaa
lupaustensa mukaisesti ihmisten ilmoille. Vuosia on välissä
vierähtänyt aikamoinen liuta, joten
sopeutuminen nykymenoon tuottaa suohon laulajalle useammankinlaisia
kulttuurishokkeja.
Oppaanaan Jabe-citymenninkäinen Väinämöinen
ehtii ensialbuminsa aikana kokeilla niin
julkkislaulajan uraa kuin tavata vanhoja kumppaneitaankin.
Asiat eivät tosin ole pysyneet
entisellä mallillaan: Ilmarisella on ongelmia uusavuttoman
poikansa kasvattamisessa ja
tuottavien avohakkuiden kannattajaksi ryhtynyt Tapio toivoo
itsestään käytettävän nimitystä
Hyötymetsän ruhtinas.
Heittämällä menneisyyden hahmon keskelle
urbanisoitunutta Suomea Hiltunen pääsee hauskasti
kommentoimaan nykyajan ilmiöitä – sekä
isoja että pieniä. Osansa sanan ja kuvan säilästä
saavat
niin iltapäivälehdet, televisio, sosiaalipolitiikka,
skin-aatteet, 20-tunnin risteilyt kuin
miljoona muutakin asiaa. Näissä jutuissa yhtyvät
pilapiirroksista tutut yhteiskuntakriittiset
huomiot oivallisiin henkilöhahmoihin ja hyvin rytmitettyihin
strippivitseihin. Tuntuukin kuin
Hiltunen olisi purkanut sarjaansa koko kansan lausumattomaksi
jääneet tunnot modernin maailman
absurdiuksien edessä.
Paljon muutakin positiivista voisi lausua, kuten sanasen
sarjoista, joissa näkyy suurempi
historiallinen ymmärrys, se kuinka olemme unohtaneet
menneisyytemme, tai taito hyödyntää
strippisarjoissa vaadittavaa toistoa, mutta ehkä jätän
jotakin ensi kertaankin. Seuraava
Väinämöis-albumi on näet luvassa jo
syksyllä, ja tuskin maltan odottaa, että saan
sen käsiini.
TONI JERRMANIN SARJAKUVA-ARVOSTELUT JATKUVAT TÄHTIVAELTAJA
2/01:ssä.
|
