|
Leena Krohnin teokset ovat monimerkityksisiä kuin
välkkyvä vesi. Joten niihin on sukellettava. Hengitys
sisään ja päistikkaan järveen. Järjen
voi jättää rannalle, toistaiseksi.
”Minä olen kaiken mitta.” Näin toteaa
herra Kaupunkimittari, tärkeä virkamies, joka
on perinyt ammatin isältään. Hän mittaa
kapeiden katujen pituuksia ja leveiden teiden lyhyyksiä.
Huimapäisesti korkeiden talojen korkeuksia ja tunnollisesti
matalien talojen mataluuksia. Mittanaan hänellä
on oma ruumiinsa, kuinkas muuten. Se kun on työhön
onnen omiaan: pitkä, vihreä ja notkea kuin lakumatto.
Herra Mittarin päivät ovat kiirettä täynnä,
sillä aina löytyy uutta työsarkaa. Olemmehan
Tainaronissa, Leena Krohnin luomassa kuvitelmakaupungissa.
Mummini olisi sanonut Leena Krohnille: ”Älä
puhu palturia.” Mutta onneksi Leena on aikuinen. Hän
voi lasketella luikuria ihan niin paljon kuin huvittaa.
Krohnin tarinoissa kuvittelu ei ole kiellettyä, päinvastoin.
Ilman mielikuvitusta lukukokemus jää paljon köyhemmäksi.
Hänen kirjoissaan kun yhdistyy selittämätön
sekä käsin kosketeltava todellisuuden kuvaus.
Jopa romaanit limittyvät sirpaleisista tuokiokuvista,
joista lukija rakentaa oman ikkunansa.
Ken Krohnin kirjaan tarttuu, saa entisen taakseen jättää.
Vaan miksi näihin tarinoihin on niin helppo jäädä
koukkuun? Koska ne sulauttavat toisiinsa villejä ajatusrakennelmia,
filosofisia solmuja ja koskettavia ihmiskohtaloita. Ottavat
kantaa ja samalla hivelevät nauruhermoja. Sanovat sanottavansa
harkituin sanakääntein, säästeliäästi
mutta viehättävästi.
Ja sama Krohnin omin sanoin: ”Yhdistän fantasiaa
ja faktaa lyyriseen ilmaisuun mutta pyrin samalla selkeyteen
ja täsmällisyyteen.”
Rumat ja rohkeat
Asuisipa minunkin tätini Kuussa. Kävisin hänen
luonaan lomilla. Tekisin pitkiä tutkimusmatkoja Kuun
tasangolla. Hyppisin yhdellä jalalla Sateiden meressä.
Ajelisin kuuautolla tomu pöllyten. Ja vilkuttaisin
Maalle.
Tarinoita henkilöistä, joita usein kutsumme kylähulluiksi,
henkilöistä jotka näkevät tai kuulevat
enemmän. Tarinoita ennakkoluulottomista lapsista, jotka
tarkkailevat ympäristön kummallisuuksia avoimin
mielin. Aikaan liittyviä tarinoita. Jotka kertovat
tulevaisuuden kaupungeista. Tai tunnelmallisista hetkistä
menneisyyden tuolta puolen. Ja elämän peruskysymyksiin
syventyviä tarinoita. Kuolemasta, moraalista, todellisuuden
luonteesta.
Tätä kaikkea ja vielä paljon muuta löytyy
Krohnin 25 kirjasta, niiden sadoista kertomuksista. Suurin
osa Krohnin teoksista on kokonsa puolesta ohuehkoja, mutta
sisällöltään sitäkin tuhdimpaa
tavaraa. Parhaimmassa tapauksessa käykin niin, että
kun kääntää viimeisen sivun, tekisi
mieli palata suoraan kirjan alkuun.
Krohn ei karsasta rumia eikä erikoisia. Hänen
luomansa hahmot ovat useimmiten tavallisia kaduntallaajia
tai jopa laitapuolen kulkijoita. Ennemmin torpan mummoja
kuin prinsessoja. Ekaluokkalaisia kuin uraputkessa kiitäjiä.
Huumaavien aineiden käyttäjiä kuin terveysintoilijoita.
Ujoja sivustakatsojia kuin valmissanaisia älyköitä.
Minun suosikkini on varmaan tyttö, joka käy lomilla
tätinsä luona Kuussa. Tai sitten Inka, joka nousee
kymmenen senttiä maanpinnan yläpuolelle hyvälle
päälle sattuessaan.
Krohnin kertomukset nojaavat myös usein siihen vakaaseen
uskoon, että lapset ovat täysipäisiä.
Että tenavat ovat teräviä siinä missä
aikuisetkin. Tai oikeastaan he ovat havaintokykyisempiä.
Rohkeampia kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksinä
pidettyjä asioita, jotka eivät olekaan mitään
absoluuttisia totuuksia. Heillä kun on vielä mielikuvitus
tallella.
Toisaalta Krohn kunnioittaa tarinoissaan myös vanhuutta
ja sen mukanaan tuomaa elämänviisautta. Käytännön
älliä, joka monilta unohtuu kaiken viuhtomisen
ja kiireen keskellä.
Metrin verran tarinaa jokaisessa
”Kirjoittaminen on silmien avaamista ihmisten selittämättömyydelle.”
(Krohn Gustavelundissa 7.8.1995)
Krohnin tuotanto on kuin niityllinen muurahaisia. Aluksi
tuntuu, että niitä on täysin mahdoton erotella
toisistaan. On vain jalkaa, keskiruumista ja tuntosarvea.
Kellertävää ja mustaa. Isoa ja pientä.
Jotta muurahaisten kolonnasta saisi silti jotain tolkkua,
jaan ne raakalaismaisesti neljään yhdyskuntaan:
lasten- ja aikuistenkirjoihin, keskenkasvuisten kertomuksiin
sekä niihin muihin.
Sokerimuurahaiset. Krohn aloitti tekstinikkarin uransa
1970-luvun alussa kuvakirjoilla ja on kirjoittanut sen jälkeen
myös pidempiä lastenkirjoja. Näille on yhteistä
polvenkorkuiset päähenkilöt ja runsas kuvitus,
josta on usein vastannut Inari Krohn.
Termiitit. Ei kuvia ja paljon tekstiä, joka pistää
ajattelemaan. Tässä ominaisuuksia, joista tunnistaa
Krohnin aikuistenkirjat. Useimmiten näiden kaunokirjojen
päähenkilöt ovat täysi-ikäisiä.
Ja useimmiten nämä ovat romaaneja.
Lehdenleikkaajamuurahaiset. Eli keskenkasvuisten kirjat,
ne sieltä aikuisten- ja lastenkirjojen väliltä.
Krohnin omintakeisin keksintö. Näiden novellikokoelmien
henkilöhahmot ovat monasti lapsia, jollei iältään
niin ainakin mielikuvitukseltaan. Käsitellyt aiheet
ovat kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta mukana
on aina filosofista näkemystä, välillä
kiperääkin. Tarinaa höystää kuvitus,
joka on joko itsensä Leena Krohnin tai hänen sisarensa
Inarin tekemää.
Viimeisenä ovat ne muut. Runot, esseet ja laulut,
joita on myös kertynyt runsain mitoin vuosien kuluessa.
Hevosmuurahaiset ja viholaiset. Runoja ja lauluja Krohn
on kirjoittanut 1960-1970-luvulla, esseitä puolestaan
tämän jälkeen.
MINNA KUMPULAISEN LAAJA JA KATTAVA LEENA KROHN -ARTIKKELI
JATKUU TÄHTIVAELTAJA 2/02:ssa. Mukana kaikki Krohnin
teemat ja teokset!
|
