|
Eksploitaatioelokuvan
kruunaamaton kuningas
"Enemmän
kuin mitään muuta, olen showmies. Hollywoodia eivät
perustaneet tuottajat tai ohjaajat, vaan supliikkimiehet.
Kysymys on kyvystä pistää pystyyn kunnon show. Minä
olen se tyyppi, joka keksi oksennuspussit Blood Feastiin,
laittoi ambulanssit ja sairaanhoitajat partioimaan
teattereiden eteen. Saatoin nostaa jossain kaupungissa
kanteen omaa elokuvaani vastaan ilmestymättä sitten
koskaan oikeuskäsittelyyn, jolloin syyte oli hylättävä."
David F.
Friedman on eksploitaatioelokuvan pitkän linjan monitoimimies.
Legendaarinen sleaze-maestro, joka on vuosien mittaan
tuottanut, käsikirjoittanut sekä väliin kuvannut ja
ohjannutkin lukuisia nudisti-, gore- ja softcore-elokuvia.
Mies, johon pitkälti perustuvat 70-luvun lopun pornobisnestä
hauskasti valottaneen hittileffa Boogie Nightsin (1997)
ohjaaja- ja tuottajakuvaukset. Kuin kaikuna Friedmanin
ajatuksista Burt Reynoldsin esittämä Jack Horner toteaa
sikariaan pöllytellen unelmakseen "tehdä elokuvia,
joiden tarina imaisee niin mukaansa, että kun katsoja
on ruiskauttanut mehunsa, hän ei voi liikahtaa paikaltaan
ennen kuin tarinan loppu selviää". Tai kun tämä asettuu
vastahankaan 80-luvulla yleistyneelle videovillitykselle,
joka johtaa tuotantoarvojen romahdusmaiseen laskuun
ja amatöörien ryntäykseen pornoapajille: "Minä teen
elokuvia. En koskaan suostu käyttämään videofilmiä."
Friedmanin
jo 50-luvulla käynnistynyt ura eksploitaation parissa
päättyikin 80-luvun alkupuolella, kun videokuvattu
hardcore pyyhki pois paljon vihjailevamman softcoren
markkinat.
"Ei minulla
ole mitään moraalisia ongelmia kovan pornon kanssa.
Mielestäni se on vain huonoa showbisnestä. Meidän
salaisuutemme oli vanhan tivoliajatuksen laajennus,
kiusoittelimme katsojia ja herätimme heidän uteliaisuutensa.
ÕOkei, tällä viikolla en nähnyt sitä, mutta kyllä
varmaankin ensi viikolla.Õ Ja todellisuudessahan he
eivät koskaan nähneet, mutta toivo eli silti heidän
rinnassaan ja he palasivat teattereihin viikosta toiseen.
Hardcore heittää jännitteen ja juonen huitsin Nevadaan
saman tien, kun esirippu nousee ja jätkä työntää munansa
tytön vittuun - mitä ihmettä sen jälkeen voi enää
tehdä? ...pyydän anteeksi vulgaaria kielenkäyttöäni."
Vielä
50- ja 60-luvuilla kaikki oli toisin. Amerikkalainen
elokuvamaailma kuhisi tabu-aiheita, joita isot tuotantoyhtiöt
välttivät kuin ruttoa. Ihmiset eivät olleet vielä
kokeneet taivaskanavien loputonta tarjontaa, ja jopa
vilaus alastomasta pinnasta tai huhu raflaavista aiheista
antoi kansalle syyn jonottaa teattereihin. Ja tätä
viattomuutta vanhat eksploitaationikkarit käyttivät
kaiken mielikuvituksensa voimalla hyväksi.
"Will
H. Haysin toimiston aikoihin suuret studiot joutuivat
noudattamaan ankaraa ohjeistusta siitä, mitä elokuvissa
oikein saattoi näyttää. Me taas teimme ihan mitä halusimme,
kaikki kielletyt aiheet olivat vapaata riistaa. Itse
filmit tehtiin halvalla, mutta yksi keskeisistä eksploitaation
elementeistä olikin elokuvien kierrättäminen kaupungista
toiseen aivan sirkusten tapaan. Leffan lisäksi pakettiin
kuului esitelmöijiä, kirjojen myyntiä ja yleistä showmentaliteettia."
"Hyvä
ystäväni Mike Ripps teki elokuvan nimeltään Bayou
ja antoi sen United Artistsin levitettäväksi, mutta
he eivät tehneet sillä oikeastaan mitään. Niinpä kun
oikeudet palasivat Mikelle, hän nimesi sen uudestaan
Poor White Trashiksi ja kehitti sen ympärille kunnon
shown. Mainokset julistivat, että Õelokuvan luonnottoman
sisällön vuoksi alle 18-vuotiaita ei päästetä teattereihin
ja kaikkien halukkaiden on allekirjoitettava todistus
siitä, että he todella ovat yli 18-vuotiaita - aseistetut
vartijat lippuluukulla pitävät huolen siitä, että
tätä määräystä noudatetaanÕ. Ja näin todella tapahtui.
Nerokasta! Itse elokuvassa ei tietenkään ollut yhtään
mitään, mitä ei olisi voinut näyttää vaikkapa pyhäkoululaisille."
Toni
Jerrmanin hervoton David F. Friedman esittely/haastattelu
jatkuu Tähtivaeltaja 2/99:ssä.
|
