|
Joukko
valovoimaisia kirjailijoita oli kokoontunut viikonlopuksi
järvenrantahuvilaan ryyppäämään ja vääntämään kalajuttuja.
Arvokkaasti viskiä maisteleva Lucius Shepard aloitti
kertomalla yksinkantaan seitsemänkiloisesta, karkuun
päässeestä taimenesta. Ja onnistui jotenkin yhdistämään
siihen puoli tuntia kestäneen moraalisen selonteon
Yhdysvaltain hallituksen rikollisista puuhista Väli-Amerikassa.
Harlan
Ellison oli taas kaikkien mielestä tuskastuttavan
rehellinen. Eikä hän sitä paitsi mitään oikeata kalajuttua
edes kertonut. Kaikki kun tiesivät Ellisonin kuitenkin
puhuvan totta. Thomas Pynchon turinoi illan ehdottomasti
lyhyimmän ja ytimekkäimmän kalajutun, mutta kukaan
ei ymmärtänyt siitä mitään koska se piti sisällään
17 sivujuonta. Jerry Pournellen juttu oli jouhevasti
kerrottu, mutta täynnä kiusallista alleviivausta velvollisuudesta,
kunniasta ja isänmaallisuudesta. "Semper Fi," totesi
Shepard kuivasti ja auttoi ulos sohvalle oksentaneen
Ellisonin, joka oli riskeerannut maistamalla lasillisen
konjakkia. Robert Heinleinilta oli päässyt karkuun
ainakin kuusikiloinen jääräpäinen individualisti.
M. John Harrisonia, J. G. Ballardia ja Brian Aldissia
eivät kalajutut kiinnostaneet. He seisoivat nurkassa
riitelemässä siitä mitä uusi aalto on. Riita päättyi,
kun Ballard kommentoi Aldissille oikealla suoralla.
Philip K. Dickin jutun aikana todellisuus piti tupakkatauon.
Sitten
huoneen perällä joku selvitti kurkkuaan. Kaikki kääntyivät
katsomaan (paitsi Pournelle, joka oli lähtenyt puoli
tuntia aikaisemmin syöksemään Fidel Castroa vallasta).
Hei, sehän on tuo kärttyisä vanha pappa Tulsasta,
Oklahomasta! R. A. Lafferty...
"He was
about the last of them.
What?
The last of the great individualists? The last of
the true creative geniuses of the century?
The
last of the sheer precursors?
No.
No. He was the last of the dolts.
Kids
were being born smarter all the time when he came
along, and they would be so forever more.
He
was about the last dumb kid ever born."
-Eurema's
Dam
Sangot
täynnä aivoja
Harvemmin
on artikkelin kirjoittaminen näin ongelmallista. Miten
aloittaa? Pitäisikö kertoa seitsemästä keinoälystä
ja yhdestä ihmisestä? Vai esitellä Karl Riproar, Ihmistorpedo,
jonka rauhaset Murha-X:n sijaan kyllästettiin Melerex-X:llä?
Tai Harry O'Donovan, joka rakentaa itselleen poliittisen
eläimen?
Aloittaako
perinteisesti alusta vai edetäkö epälineaarisesti
lopusta? Lopettaako puolessa välissä?
R.A. Lafferty
on yksi niistä kirjailijoista, jotka ovat tehneet
Blommilan akan pojan elämästä kiinnostavaa kuviokelluntaa
hyvin monimerkityksellisessä mielessä. Useimmat kirjailijat
saavat sanan käytön lahjan äidinmaidossa. R.A. Laffertylle
sen todennäköisesti antoi hammaskeijuksi naamioitunut
hominidi Tritonista. Oikeastaan hankalampaa kuin ketään
muuta, on Laffertya sijoittaa mihinkään karsinaan.
Science fictionin hulluina vuosina, 60-luvun lopulla
ja 70-luvun alussa, hänet yhdistettiin riemumielin
ns. "uuteen aaltoon" ja kohotettiin vieläpä yhdeksi
sen merkittävimmistä käsityöläisistä. Totuus kuitenkin
on, että eksentrisyydestään ja epäortodoksisuudestaan
huolimatta Lafferty istui melko epämukavasti tuohonkin
muottiin.
Eihän
tämä sitä paitsi ole edes science fictionia! ...huutaa
fani pipo kireällä. No... tota... öh. On se! Katsos,
The Weirdest World -novellissa on tämä vieraskorea
Floridaan haaksirikkoutunut ameebamainen alieni, joka
epäonnistuttuaan luomaan kontaktia pariin likinäköiseen
lehmään, tutustuu "keskeneräisiin toukkiin" (ihmisiin),
rakastuu strippariin ja rikastuu uhkapelillä, kunnes
kuolee masennukseen menetettyään rahansa, ystävänsä
ja morsiamensa. Eikä tuohon kaikkeen mene kuin vajaa
20 sivua isoa tekstiä! (Toiveikas hiljaisuus...)
'Science
Fiction' on R. A. Laffertyn tapauksen ERITTÄIN
venyvä käsite. 'Science' on yleensä kieli poskessa
väännettyä, riehakasta Ior Bock -osastoa ja vähän
senkin yli, kun taas se 'Fiction'... Sanotaan vaikka
ettei Lafferty ole niiden juonellisten hienovirityksienkään
kanssa koskaan pahemmin vaivautunut nipottamaan.
R. A.
Lafferya olisi ehkä helpointa kuvata klassisena valehtelijana,
joka istuu äijäporukoissa kertomassa kalajuttuja (tai
"Tall Tales" niin kuin hänestä on myös sanottu) ja
kirjaamassa niitä muistiin. Mutta ehkä juuri tuon
takia Lafferty on myös sanan säilällä työskentelevä
eksistentialistinen pilapiirtäjä par excellence. Viekas
tarkkailija, joka havaitsee elämästä, maailmankaikkeudesta
ja kaikesta muusta sellaisesta ne kaikki näennäisen
umpitriviaalit yksityiskohdat, joihin tavallinen sohvaperuna
ei uhraa edes mikrosekuntia päivittäisestä aivotoiminnastaan.
Se perhonen, jonka siipien havina synnytti tornadon
Mururoalla? Laffertyn haavissa. Se yhdestä kädestä
lähtevä taputusääni? Tulsassa kasetilla. Se puu, joka
kaatui metsässä kun kukaan ei ollut näkemässä? Laffertyhan
sen kaatoi...
Hannu
Blommilan huima R.A. Lafferty -esittely jatkuu Tähtivaeltaja
2/99:ssä.
|
