|
eXistenZ
Virtuaalipelejä,
jotka plugataan napanuoralla suoraan selkäytimeen
asetettuun bioporttiin. Eläviä pelikonsoleita,
jotka rakennetaan sekasikiön näköisten
kalaeliöiden sisuskaluista. Kaksipäisiä
liskosalamanterisammakkomutantteja. Luuaseita hammasammuksineen.
Vahvoja seksuaalisia viritteitä. Todellisuuden
hajoamista. David Cronenbergin uusi liha on jälleen
täällä!
eXistenZ on elokuva, joka on voinut syntyä vain
Cronenbergin alitajunnan kiehuvista pohjamudista.
Kun muut ohjaajat tarttuvat virtuaalimaailmoihin,
he saavat aikaan matrixmaista visuaalista ilotulitusta,
muotoa yli sisällön. Cronenberg sen sijaan
pelkistää ja köyhdyttää ilmaisuaan,
eXistenZ on kuin miehen 70/80-lukujen vaihteen klassikot
Shiversista Rabidiin ja Broodista Videodromeen. Keskeisinä
kuvallisina elementteinä ovat lihallisten transfiguraatioiden
ohessa harmaan mitätön väriskaala sekä
tyylittelemättömän arkinen ohjaus -
tapahtumat käynnistyvät syrjäisiltä
tuppukyliltä ja autioilta metsäteiltä
edeten likaisiin kalatehtaisiin ja räkäisiin
lounasravintoloihin. Mutta tällä kaikella
on tarkoituksensa...
Allegra Geller (Jennifer Jason Leigh) on luomiensa
maailmoiden lumoissa oleva pelisuunnittelija, jolle
todellisuus on enää elämän mitättömin
osa. Kaikkien tuntema jumalatar, joka joutuu pakosalle
yhdessä nörtin markkinointiharjoittelijan
(Jude Law) kanssa, kun tuoreen eXistenZ-pelin testiseminaari
kääntyy salamurhayritykseksi. Virtuaalipelejä
ihmiskunnan tuholaisina pitävät realistit
ovat asettaneet Allegran päälle Fatwan ja
hänen kuolemastaan on luvassa viiden miljoonan
dollarin palkkio. Kehenkään ei enää
ole luottaminen. "Death to the demoness Allegra
Geller!"
Samaan aikaan ainoan eXistenZ-kopion sisältävä
pelikonsoli tekee kuolemaa ja viimeinen keino sen
pelastamiseksi on kytkeytyä tuohon virtuaalimaailmaan
selvittämään, missä vika piilee.
Luvassa on orgastinen kokemus, joka saavutetaan bioportin
kostean penetraatioaktin ja sylissä kiemurtelevan
lihamassan hyväilemisen kautta. Mutta vasta eXistenZin
pelaaminen paljastaa, mikä on pelin tarkoitus.
Jos osaa laukoa oikeat repliikit, ottaa vihjeistä
vaarin ja uppoutua täysillä tähän
todellisuuteen, antaa pelilogiikalle ja -hahmolleen
vallan. Ja pian edes katsoja ei enää erota,
mikä on peliä ja mikä totta - ja siivilöityvätkö
vaikutukset reaalista virtuaaliin, vaiko toisinpäin...
Cronenberg asettaa eteemme kiehtovan palapelin, jonka
jokainen yksityiskohta on loppuun asti harkittu ja
joka saa mielen kiehumaan ajatusten paljoudesta. eXistenZ
puhuu todellisuuden luonteesta, elämän merkityksestä,
taiteilijan oikeuksista, suvaitsemattomuuden sairaudesta
sekä tietysti myös tietokonepelien hypnoottisuudesta,
uudesta lihasta ja kaikenkattavasta seksuaalisuudesta.
Tämä elokuva jyllää, eikä
päästä koskaan otteestaan.
"Are we still in the game?"
Toni Jerrman
Deep
Blue Sea
Mitättömien
teinikauhisteluiden vallattua valkokankaat on hienoa
nähdä, että joku sentään
viitsii tehdä myös aikuisyleisölle
tarkoitettua kauhua. Renny Harlinin ohjaama Deep Blue
Sea on tervetullut tuulahdus parin vuosikymmenen takaista
mainstream-terroria moderneilla efekteillä tehostettuna.
Elokuva, jossa huumori on minimissään, toiminta
hyökyy päälle heti filmin käynnistyessä
ja jännitys vain tiivistyy tarinan edetessä.
Sinisen meren syvyyksissä katsoja roikkuu penkkinsä
reunalla, eikä voi koskaan tietää,
kuka leffan henkilöistä seuraavaksi joutuu
graafisen väkivallan runnoviin hampaisiin.
Tyynellä valtamerellä sijaitsevassa vedenalaisessa
laboratoriossa tehdään laittomia geenikokeita.
Pakkomielteinen tohtori Susan McAlester (Saffron Burrows)
on sörkkinyt haiden DNA-ketjuja löytääkseen
parannuksen Alzheimerin tautiin. Näin jo ennestään
pelottavista testihaista on kasvanut älykkäiden
ja suurikokoisten tappokoneiden kolmikko. Haitrion
saadessa tarpeekseen aivojensa sörkkimisestä
samalla hetkellä kuin voimakas trooppinen myrsky
uhkaa upottaa koko laboratoriokompleksin, on edessä
todellinen ihmismetsästyksen riemuvoitto.
Tappajahait tai merenalaisia tukikohtia kiusaavat
hirviöt eivät toki ole mitenkään
tuoreita ideoita, mutta tällä kertaa toteutus
toimii. Mukaan on saatu kiehtovia tvistejä ja
ahdistavaa tunnelmaa. Myös ovelasti saalistaan
vaanivissa jättihaissa on itua - varsinkin kun
ne nyt pääsevät tunkeutumaan tiloihin,
jotka ovat perinteisesti kuuluneet ihmisten valtapiiriin...
Deep Blue Sea on siis omassa sarjassaan onnistunut
huvipuistoajelu. Valitettavasti vain valittu lajityyppi
on jo lähtökohdiltaankin tavanomainen ja
hengetön. Tuskinpa kukaan viikon päästä
enää muistaa koko elokuvaa nähneensäkään.
Toni Jerrman
Wing
Commander
Tietokonepeleihin
perustuville elokuville ei näy loppua. Viimeisin
tulokas tällä saralla on Euroopassa tehty
Wing Commander, jonka on ohjannut jo alkuperäisen
pelinkin kanssa puuhastellut Chris Roberts. WC:kään
ei ole mikään älyn jättiläinen,
varsinkin kun tiede on heitetty suoraan mustaan aukkoon
ja tarina kulkee turhan pelimäisiä ratoja
etapista toiseen. Silti kyseessä on kivan kotikutoisen
oloinen avaruusscifi, jonka seurassa viihtyy lähes
leffan loppumetreille asti.
Vuonna 2654 ihmiskunta on levittäytynyt laajalle
avaruuteen ja joutunut sotaan Kilrathi-rodun kanssa.
Nyt nämä ovat saaneet haltuunsa ihmisten
tekoälyn, josta löytyvät hyppykoordinaatit
suoraan Maapallolle. Kotiplaneettamme on tuhon oma,
ellei yksinäinen sota-alus hävittäjämiehistöineen
pysty hidastamaan Kilrathien laivastoa...
Juoni ei siis juhli omaperäisyydellä tai
monitasoisuudella, ja on pakko myöntää,
että sama ongelma kalvaa myös henkilökuvausta:
päähenkilö (Freddie "I Know What"
Prinze, Jr.) on halveksittu puoliverinen, johon kukaan
ei haluaisi luottaa; hänen ystävänsä
(Matthew "Scream" Lillard) on railakas machoilija,
joka pelleilee vaikka keskellä kuuminta taistelua;
kova laivueenjohtajatar (Saffron "Deep Blue"
Burrows) on sittenkin sisimmässään
herkkä; ja salaperäinen rahtikapteeni (Tcheky
"Nikita" Karyo) tuntuu ammattiaan huomattavasti
kyvykkäämmältä.
Heikohkoista ainesosistaan huolimatta Wing Commander
miellyttää enemmän kuin voisi kuvitella.
Nykyisin niin yleisistä loppuun asti kiillotetuista
scifi-elokuvista se poikkeaa jo pimeän ja arkisen
näköisellä ulkoasullaan - niin design
kuin toteutuskin ovat piristävän rupuisia
(lukuunottamatta tietysti Nokian komeita monitoreja...).
Ja tässä avaruudessa kaikki kuulevat varmasti
aseidesi äänet! Lisäksi taustakertomus
avaruustutkimuksen yli-inhimillisistä pioneereista,
pyhiinvaeltajista, jotka lopulta ajautuivat sotaan
koko muuta ihmiskuntaa vastaan, on mielenkiintoinen
yksityiskohta. Myös avaruusmatkailun ja vanhanaikaisen
merenkäynnin yhdistäminen on onnistunut
veto: painovoimapyörteet ja kvasaarit korvaavat
kertomukset laivoja upottavista jättimustekaloista
tai miehistöä lumoavista seireeneistä,
suurimmat taistelualukset ovat torpedoineen ja tutkalaitteineen
kuin Toisen maailmansodan aikaisia sukellusveneitä,
avaruushävittäjät laskeutuvat kuin
lentotukialuksille jne.
Yllättävän sympaattinen elokuva, joka
tosin edetessään muuttuu pöhkömmäksi
ja epäuskottavammaksi. Mutta mitäs me pienistä,
jos hekään eivät meistä... 3p
Toni Jerrman
My Favorite
Martians
-Maanmainio marsilainen
Tämä
on kuulkaas huomattavasti kuolleena syntyneempi idea
kuin vuosi sitten valmistunut Lost in Space -elokuva.
Ja se on jumanjuksut jo jotain se. Tehdä nyt
idioottimaisesta ja jo onnellisesti unohdetusta 60-lukulaisesta
televisiosarjasta epätoivoinen filmiväännös
90-luvun lopulla! Totta maar siitä yleisö
kärsii.
Jeff Daniels esittää á'ánuorekastaá'á
uutistuottajaa, joka on epätoivoisesti ihastunut
kanavan bimbo-juontajattareen (Elizabeth Hurley).
Todellinen rakkaus kukkii kuitenkin poikatyttömäisen
kameraoperaattori Lizzien (Daryl Hannah) rinnassa.
Ja elämänarvot asettuvat tietysti oikeisiin
kuoseihinsa, kunhan Maahan pakkolaskun tehnyt marsilainen
(Christopher Lloyd) tanssivine Kledju-avaruuspukuineen
saa pakan kunnolla sekaisin. Puhumattakaan tietysti
häntä metsästävistä sekopäisistä
SETI-tutkijoista.
Juonta leffaan ei ole viitsitty miettiä alkuunsakaan,
ja niinpä kasassa on irrallisten á'áhuumorikohkaustená'á
kavalkadi: maanmainio marsilainen pukeutuu mauttomasti,
tulee humalaan syötyään jäätelöä
ja hajoaa palasiksi masennuttuaan. Siinä sitä
ei ole naurussa pitelemistä. Mitä ilmeisimmin
Disney-yhtiössä uskotaan yhä firman
vanhojen tv-elokuvien kaavaan, jonka tärkeimpiä
osasia ovat lapsiyleisön aliarviointi, tyhmyyden
ylistys sekä kelvoton toteutus. Asiaa eivät
myöskään paranna mielikuvituksettomat
tietokone-efektit tai se, että näyttelijät
pistetään ylivääntelemään
naamaansa pahimpien puskafarssien tyyliin. Ja mitä
ihmettä tissittelyt, Jim Hoffa -vitsit ja siirappinen
romantiikka tekevät lastenelokuvassa?
Filmin tuottajan mukaan tätä käsikirjoitusta
hiottiin viisi vuotta! Ja leffa kuulemma kertoo jotain
tärkeää ihmisyydestä sekä
sivistää katsojiaan. Juuba joki joo.
Toni Jerrman
Mummy
-Muumio
Tuoreen
muumiobuumin näyttävin tulokas on tämä
Stephen Sommersin ohjaama tietokoneistettu efekti-ilottelu,
joka hakee tyylilajinsa suoraan 30-luvun sarjaelokuvista.
Joka ainoa juonenkäänne ja huumoriheitto
on siis moneen otteeseen nähtyä kierrätystä,
mutta silti kokonaisuus toimii ihan mukavasti - ainakin
aivottoman viihteen asteikolla.
Imhotep (Arnold Vosloo) on faaraon ylipappi, joka
rakastuu valtiaansa vaimokkeeseen ja äityy murhaamaan
itsensä ison f:n. Mistä seuraa tietysti
elävältä hautaaminen ja ikuinen kirous.
Sitten siirrytäänkin jo 1920-luvulle, jossa
kömpelö kirjastonhoitaja (Rachel Weiss)
ja tämän onnenonkijaveli (John Hannah) saavat
käsiinsä kartan, joka johtaa legendaaristen
rikkauksien täyttämään Hamunaptran
kaupunkiin. Oppaaksi houkutellaan puhtoposkisen Brendan
Fraserin esittämä jenkkiseikkailija, jonka
machoiluyritykset ovat pelkästään naurettavia.
Tämän päälle kuvioissa pyörivät
vielä Imhotepin salaisuutta varjelevat soturipapit,
amerikkalaismiehitteinen aarteenetsijäretkue,
egyptiläisarkeologi, koominen sivuhahmo jne.
Turhan pitkien alkusekoilujen jälkeen herätetään
vihdoin itse muumiokin henkiin keräilemään
lihaa mätäisten luidensa päälle.
Egyptin vitsaukset (kuten heinäsirkkalaumat,
taivaalta satavat tulipallot etc) tulevat ja menevät,
populaa delaa ja ihmissyöjäkuoriaiset juhlivat.
Kovasti juostaan ja ammutaan, ja efektitkin ovat ihan
kivoja, mutta sen kummempaa juonta on turha odottaa.
Pääosa kohtauksista on kuitenkin parodisesti
maustettuja ja henkilöhahmot ironisia, joten
kyllähän tätä melko mielikseen
jaksaa katsoa. Tosin lähes kaikkien egyptiläisten
kuvaaminen haiseviksi pelkurilieroiksi on hieman rasittavaa.
Eivätkä tietokoneanimaatiot aina istu saumattomasti
kuvaan. Ja sen semmoista.
Tahtoo isona muumiozombiepapiksi!
Toni Jerrman
Videot
Tähtivaeltaja
3/88:ssa julkaistu William Gibsonin novelli New Rose
Hotel on tunnetusti miehen parasta tuotantoa - iskevästi
kirjoitettu visio, johon tiivistyy kauniisti muutamia
cyberpunkin keskeisimmistä elementeistä. Niinpä kun
Abel Ferrara ohjaa tuosta tarinasta elokuvan, jota
tähdittävät sellaiset nimet kuin Christopher Walken,
Willem Dafoe ja Asia Argento, ovat odotukset tietysti
korkealla.
New Rose
Hotel (Tuomiopäivän salaliitto) -leffa epäonnistuu
kuitenkin surkeasti joka tasolla. Tästä voi syyttää
lähinnä Ferraraa, joka on mitä ilmeisemmin päättänyt
nykyisin tehdä vain nollabudjetin 'taide'-elokuvia,
jotka tuovat lähinnä mieleen juuri filmikoulusta päässeiden
mukuloiden ensimmäiset underground-yritelmät.
Koko elokuva
tapahtuu oikeastaan vain kahdessa paikassa, pimeässä
baarissa sekä hotellihuoneessa, joissa kolmikkomme
heittää innotonta läppää aivan kuin olisivat eksyneet
paikalle monologinäytelmän harjoituksista. Minkäänlaista
toimintaa ei mukaan ole vahingossakaan eksynyt, jollei
sellaiseksi lasketa paria rakastelukohtausta tai Asian
paljasteluita. Ja aivan kuin tämä ei olisi tarpeeksi
tylsistyttävää, käytetään filmin viimeinen puolituntinen
jo aiemmin nähtyjen tapahtumien kertaukseen - vähän
pakko, kun muuten ei alle 10-sivuista novellia olisi
saatu venytettyä kokopitkäksi leffaksi...
Ferraran
New Rose Hotelissa ei näy jälkeäkään Gibsonin taidosta
luoda kiehtovaa maailmankuvaa, inhimillistä jännitettä
ja voimakasta tunnelmaa. Sääli, että videonauha on
liian kapeaa perseen pyyhkimiseen.
About
Hongkong
Niin John
Woo kuin Wesley Snipeskin löytyvät Che-Kirk Wongin
ohjaaman Big Hit -jenkkileffan tuottajalistoilla.
Ja eikö perkeles itse elokuvakin ole maanmainio -
tosin hieman eri mielessä kuin voisi kuvitella.
Big Hit
alkaa hervottomasti: Jupin näköiset miehet siirtelevät
ruumissäkkejä auton takaluukusta toiseen ('Leikkelin
häntä vähän.'). Pian ollaan siistissä esikaupunkitalossa,
jossa kakkoshemmo asettelee ruumiinpaloja kylpyammeeseen
tyttöystävän astuessa huoneeseen - ja tämä ei toki
valita irtojäsenistä, vaan siitä, että herra on suostunut
taas tekemään kavereilleen ilmaisia palveluksia, kun
asuntolaina ja Jaguarin osamaksutkin olisivat maksamatta!
Ja tällä
tyylillä jatketaan menon vain yltyessä loppua kohti:
aseelliseksi sodaksi kääntyneen palkkamurhan tiimellyksessä
pohditaan bonuksia ja lomapäiviä; appivanhemmat sattuvat
kylään kesken panttivanki- ja ruumishommien; kuutamokeikalla
kidnapataan japanilaisen monimiljonäärin tytär - sääli
vain, että harakiriä suunnitteleva isäpappa on juuri
menettänyt koko omaisuutensa tuotettuaan, ohjattuaan
ja näyteltyään pääosaa maailman kalleimmassa elokuvassa
Kultainen suihku (!) - ja niin edelleen ja niin edelleen.
Meno on
aivan mieletöntä, taistelukohtaukset kuin John Woon
ja Jackie Chanin yhdistelmiä, huumori ratkiriemukasta,
ideat yliampuvia, visuaalinen asu tyylikäs ja ohjaus
oivasti kuvakulmilla sekä muilla kikkailevaa. Kokonaisuus
rikas, vauhdikas ja yllättävä. Jiihaa! Superlatiivi!!
Huutomerkki!!!
Toni Jerrman
Elokuva-
ja videoarviot jatkuvat Tähtivaeltaja 2/99:ssä.
|
