Elokuvaspesiaali 3/2000

Johanna Sinisalo
Ennen päivänlaskua ei voi
(Tammi)

Vuosien kiihkeän odotuksen jälkeen Suomen arvostetuin sf-novellisti on vihdoin saanut valmiiksi esikoisromaaninsa. Hieman yllättävästi kirja ei edustakaan perinteistä kovaa scifiä, vaan kyseessä on suomalaiskansallisia mytologioita hyödyntävä tieteisfantasia.
Mainosvalokuvaaja Mikael on oikea Elovena-pojan perikuva vaaleine, kiharoine hiuksineen ja enkelimäisine kasvoineen. Tampereen homopiireissä tällaiselle hurmaavalle Jukolan Jussille riittää kysyntää, mutta Mikaelin elämä asettuu uusille raiteille, kun hän löytää pihamaaltaan sairaan peikonpoikasen. Hän ihastuu tähän vangitsevan kauniiseen ja harvinaiseen metsänpetoon välittömästi ja vie sen salaa kotiinsa. Villin eläimen syöttäminen, hoivaaminen ja kesyttäminen osoittautuu kuitenkin vaikeammaksi kuin Mikael alunperin arvasikaan.
Sinisalon kerronta perustuu lyhyisiin kappaleisiin, joissa vaihtelevat eri henkilöhahmojen kautta koetut tapahtumat sekä niihin vertautuvat tekstiotteet, jotka valottavat peikkojen elintapoja ja heihin liittyviä uskomuksia. Nämä osin oikeistakin tietokirjoista, romaaneista, kansantaruista, tutkimuksista, lauluista, saarnoista, lehtileikkeistä ja vastaavista kotoisin olevat pätkät luovat saumattoman ja loogisen vision maailmasta, jossa peikkoja todella on olemassa. Koko asia on perusteltu niin uskottavasti, että kirjan suljettuaan on vaikea kuvitella, etteikö Suomen metsissä kulkisi karhujen ja susien ohessa myös ihmissilmää vältteleviä trolleja.
Myös kirjan henkilöt ovat aidonoloisia ja heidän käyttämänsä dialogi rennon toimivaa. Kerronta soljuu helpontuntuisesti, vaikka juuri sen illuusion aikaansaamiseksi onkin todennäköisesti nähty paljon vaivaa. Hahmosta toiseen siirryttäessä tekstityyli, ajatukset ja näkökannat muuttuvat, joten lukija kokee samat tilanteet usealta kantilta ja pääsee näkemään sisältä käsin henkilöiden motiivit. Näin paljastuvat myös ihmisiä ohjaavat eläimelliset vietit, reviiritietoinen mustasukkaisuus ja seksuaalisuutta hyödyntävät ihmissuhdepelit, joiden ainoa tarkoitus on omien päämäärien tyydyttäminen.
Miehen himosta kumpuavaa, mutta jo alunperin tuhoon tuomittua eläinrakkautta kuvaavan romaanin teemana on väistämättä ihmisen ja luonnon, urbaanin kaupunkielämän ja villin metsän suhde. Ovatko kaikki mielihalumme lähtökohdiltaan biologisia? Jos vangitsee palan metsää, vangitseeko se puolestaan sinut? Entä jos nurkkaan ahdistettu luonto iskee takaisin?
Ennen päivänlaskua ei voi on kunnianhimoinen lisä modernin suomalaisen trollipunkin harvalukuiseen joukkoon - mieleen tulee tämän ohessa vain Petri Hiltusen sarjakuva-albumi Ontot kukkulat. Romaanin maailmankuva on erinomaisesti onnistunut, ja jos jotain huomautettavaa on löydettävä, niin itse juonta olisi mukaan voinut annostella hieman suuremmalla lusikalla. Henkilöilläkään ei tunnu pahemmin olevan omaa elämää tarinan vaatimien funktioiden ulkopuolella. Myös aivan lopun peikkopointit kalskahtavat epäuskottavilta. Nämä ovat kuitenkin vain pieniä kauneusvirheitä muuten mieleenpainuvassa kirjassa.
Toni Jerrman

Pasi Jääskeläinen
Missä junat kääntyvät
(Portti-kirjat)

Pasi Jääskeläinen on herkullinen paradoksi. Häntä olisi tavattoman helppo verrata vaikka kehen ulkomaiseen kirjoittajaan. Toisaalta häntä on melko mahdotonta verrata oikeastaan kehenkään. Trendejä tulee ja ja trendejä menee, mutta sielu on ikuinen. On kirjoitettava sydämestä, kuten Jeffrey A. Carver on todennut. Miten hakea vertailukohteita kirjoittajaan, joka on selkeästi löytänyt sen oman äänensä ja joka muistuttaa oikeastaan vain itseään? Yhtäläisyyksiä voi ehkä etsiä juuri niistä muista kirjoittajista, jotka ovat niinikään vain ja ainoastaan itsensä näköisiä. Toteuttavat härkäpäisesti itseään omalla tyylillään.
Jääskeläisellä on kyky tyylitellä tunnetiloja ja atmosfäärejä kuin Terry Dowlingilla ikään. Hän on positiivisessa mielessä hyvin suomalainen, samalla tavalla kuin vaikka Robert Aickman oli erittäin perienglantilainen. Epätavallisten ideoiden rikkaus tuo puolestaan ainakin minulle väkisinkin mieleen Barrington J. Bayleyn.
Missä junat kääntyvät -kokoelman yhdeksästä novellista jo pahinkin figuratiivisesti näkövammainen huomaa, miten kultivoitunutta ja huolellista Jääskeläisen proosa on. Tekstistä saa sellaisen vaikutelman, että yksittäisiä lauseita, jopa sanoja, on hiottu viimeiseen asti lähes Gabriel Garcia Marquez -tyylisellä pieteetillä. Mutta vaikka teksti hiottua onkin, se ei missään vaiheessa ole kuivakkaa tai mekaanista. Täysin päinvastoin. Jos nämä novellit olisivat musiikkia, minä steppaisin sateessa kuin Gene Kelly.
Pasi Jääskeläinen tuntuu olevan niitä harvoja suomalaisia kirjoittajia, joka hallitsee ns. ’silmämunapotkut.’ Tällä taitolajilla tarkoitetaan hyvin tiivistä ja intensiivistä proosaa, jonka tarkoituksena on välittää lukijalle välitön ja selkeä visualisointi jostain tietystä ajasta, paikasta, tunnelmasta tai tilanteesta. Esimerkkejä löytyy kokoelman lähes jokaisesta novellista, mutta tehokkaimmillaan ne toimivat juuri nimikkonovellissa, missä jo pelkän proosan ansiosta jokin hyvin arkipäiväinen muuttuu uhkaavaksi ja vieraaksi voimaksi. Tämä oli nimenomaan edellä mainitun Robert Aickmanin bravuuri, ja onnistuu Jääskeläiseltä tasan yhtä tyylikkäästi.
Hieman vastaavanlaista aickmanilaista henkeä sisältää Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1 -novelli, jonka loppuratkaisusta löytyy monen muun tarinan tapaan vielä yksi tvisti sen varsinaisen päälle. Ja nekään eivät - piru vie! - ole mitenkään päälle liimatun oloisia, vaan hyvin tarinan oman sisäisen logiikan mukaisia. Ja logiikka näissä novelleissa aina pelaa, vaikka Jääskeläisen ideoita ei tosiaankaan voi kutsua jokapäiväisiksi tai loppuun kalutuiksi.
Parhaiten tuo käy ilmi Laurelia etsimässä -novellista, joka on todennäköisesti paras koskaan lukemani vaihtoehtomaailmatarina (onko se edes sitä?). Tämä intensiivinen kertomus saisi jopa suuren ideatykin maineessa olevan Barrington J. Bayleyn hikoilemaan verta. Sen enempää lopputvistiä spoilaamatta toteaisin, että tarinan luettuaan itse kukin katselee mykkäelokuvan aikaista slapstickiä aivan uusin silmin.
Pelkästään Laurelia etsimässä -novellin idearikkaus ja emotionaalinen iskuvoima on sitä luokkaa, että se riittää perusteluksi koko kokoelman hankkimiselle. Meikäläisen hautakiveen ei ikinä tulla kaivertamaan, että uhrasin elämäni suomalaiselle kaunokirjallisuudelle, mutta Pasi Jääskeläinen on kuitenkin yksi niitä suomalaisia kirjoittajia, joista olen suorastaan hillittömän innoissani.
Missä junat kääntyvät -kokoelmasta en keksi muuta kritisoitavaa kuin että se on neliskanttinen ja koostuu paperista, mutta niinhän ne aina… Ei voi kuin hattua nostaa.

Hannu BlommilaKirja-arvostelut jatkuvat Tähtivaeltaja 3/00:ssa.