|
Pierre Boulle
Apinoiden planeetta
(La planËte des singes)
(Suom. Outi Nyytäjä. Like)
Nyt kun Tim Burtonin tuore elokuvaversio on ansiokkaasti
onnistunut pilaamaan koko Apinoiden planeetta -konseptin,
on enemmänkin kuin paikallaan, että Pierre
Boullen alkuperäisesti kirjasta on otettu maineen
puhdistava uusintapainos. Tätä alunperin
vuonna 1964 suomennettua teos voi näet hyvällä
omallatunnolla kutsua nerokkaaksi klassikoksi - ainakin
jos unohdamme hieman lapsellisesti kirjatun kehyskertomuksen.
Perusasetelmahan on kaikille tuttu: Maasta lähtenyt
retkikunta juuttuu planeetalle, jossa ihmisten ja apinoiden
roolihahmot ovat kääntyneet päälaelleen.
Siinä missä karvaiset sukulaisemme puhuvat
ja ajavat autoilla ovat Homo Sapiensit pelkkiä
aivottomia villejä, joiden käytöstä
ohjaavat puhtaasti eläimelliset vaistot.
Kuvaukset hymyyn kykenemättömistä
ihmisistä vajaamielisine katseineen ovat hätkähdyttävää
luettavaa, joten ei ihmekään, että
kirjan visio kiihdytti aikanaan koko maailmaa ja omaa vieläkin
kestävää iskuvoimaa. Myös
päähenkilön yritykset todistaa
älykkyytensä sekä apinakulttuurin
historia tarjoavat tilaisuuden useisiin ajatuksia herättäviin
kohtauksiin - sekä tietysti herkulliseen
yhteiskuntakriittiseen piikittelyyn.
Juonellisesti kirja sisältää
yhä yllättäviä paljastuksia,
vaikka vuoden 1968 elokuvaversio noudatteleekin romaanin
tarinaa kiitettävän uskollisesti. Nykypäivänä
Boullen ajatukset ihmisten älyllisen taantuman
merkeistä tuntuvat myös entistä
profeetallisemmilta: "Ei enää kirjoja,
salapoliisiromaaneistakin on tullut älyllisesti
liian rasittavia. Lapsekaskaan elokuva ei enää
kiinnosta meitä."
Unohda Burton ja tarraa kaksin käsin kiinni todelliseen
Apinoiden planeettaan.
Toni Jerrman
Eoin Colfer
Artemis Fowl
(Artemis Fowl)
(Suom. Jaakko Kankaanpää. WSOY)
Harry Potterin megasuosion innostamina vähän
joka toista nuorille suunnattua fantasiakirjaa on ruvettu
mainostamaan noitapojun manttelinperijänä.
Niin myös Artemis Fowlia. Vertailu on tässäkin
tapauksessa pelkkää markkinamiesten kehittelemää
silmänlumetta.
Aivan tavanomaista formaattifantasiaa ei silti ole luvassa,
pikemminkin epäuskottavista lähtökohdista
rakentuvaa toimintaräiskintää,
joka hakee tyylilajinsa Hollywood-elokuvista ja videopeleistä.
Artemis Fowl on kuulun rosmosuvun vesa, 12-vuotias rikollisnero,
joka on saanut internettiä selaamalla selville,
että keijuja on todella olemassa. Hankittuaan käsiinsä
Maapallon sisuksiin vetäytyneen satuväen
kaikki salaisuudet paljastavan kirjasen, hän ryhtyy
laatimaan ovelaa suunnitelmaa näiden omistaman
kullan kaappaamiseksi.
Jotta lukijat varmasti tajuaisivat, että nyt ei
olla tekemisissä perinteisen satuaineksen kanssa,
on kirjailija kehitellyt keijuille taikuuden oheen valtaisan
teknologia-arsenaalin: on ydinaseita, lentoreppuja, näkymättömyyskilpiä
ja selvästikin mustiinpukeutuneilta miehiltä
kaapattuja muistintyhjennyslaitteita. Muutamia pieniä
yksityiskohtia - kuten maatajärsiviä
ja -piereviä kääpiöitä
- lukuunottamatta keijuyhteiskunta on poliiseineen,
liikenneruuhkineen ja baareineen mielikuvituksettoman ihmismäinen.
Varsinkin kirjan alkupuolella asetelman hölmöys
ja kerronnan yksioikoisuus tökkivät pahasti
silmään. Kun sadan sivun jälkeen
päästään kiinni humoristiseen
action-kamaan, tulee tarinaan lopulta edes jotain potkua.
Silti kokonaisuus jää vain osin viihdyttäväksi
nuorison pulp-fantasiaksi, joka tarjoaa lähtökohdan
lukemattomille jatko-osille.
Toni Jerrman
KIRJA-ARVOSTELUT JATKUVAT TƒHTIVAELTAJA 3/01:ssä.
Mukana niin Suomi-kamaa, uutta scifiä ja fantasiaa
kuin vanhoja klassikkojakin.
|
