”You can run away from a monster but you can't
runaway from yourself, you can't runaway from what you are
afraid of, because it can manifest itself anywhere and come
and get you in a lighted room with a million people.”
Kathe Koja kirjoittaa kauniita tekstejä rumasta
maailmasta. Hieno klisee, vai mitä? Mutta se pitää
paikkansa.
Kathe Koja on yhdeksänkymmentäluvun amerikkalainen
kauhukirjailija. Hänen tyylinsä on kunnianhimoista
ja uusia uria aukovaa. Jossain mielessä Koja on väliinputoaja,
sillä hänen tekstinsä omaavat runsain mitoin
kirjallista arvoa, mutta hänen aihevalintansa ja luomustensa
tunnelmat ovat kuitenkin tuttuja kauhupulpista.
Koja (s. 1960) on paljasjalkainen detroitilainen ja asustelee
kaupungissa miehensä taiteilija Rick Leiderin ja poikansa
kanssa. Koja ei kuitenkaan pidä itseään erityisesti
detroitilaisena kirjailijana. Hänen mielestään
katolilaisuus vaikuttaa paljon enemmän hänen tuotantoonsa.
Koja onkin sanonut: "Yksi suuri etu katolilaiseksi
syntymisessä - ainakin minulle - on mysteerien
sekä aineellisen ja henkimaailman välitilan konkreettinen
hyväksyntä. Uskovat silmät pystyvät
näkemään paljon ihmeellistä ja outoa."
Koja elää miehensä ja useiden ystäviensä
kautta kosketuksissa taiteeseen ja siksi taide onkin aina
läsnäoleva tekijä hänen kirjoissaan.
Taiteessahan on kyse aineellisen ja hengellisen yhdistymisestä
sekä muuntelusta, ja Koja arveleekin, että hän
tutkii kirjoittamisessaan kysymyksiä: mitä taiteella
voi tehdä sen laajimmassa sekä henkilökohtaisimmassa
kontekstissa ja voiko taidetta käyttää välineenä
muuntautumisessa? Näin hän käsittelee kirjoissaan
sitä, miten taide muotoilee tekijäänsä
yhtä lailla kuin tekijä muotoilee taideteosta.
Kojan kirjat ovat saaneet runsain mitoin tunnustusta arvostelijoilta
uran alusta lähtien. Kuten yleensäkin, kriitikoiden
ja ostavan yleisön suosio ovat kuitenkin käänteisesti
verrannollista, sillä Kojan tapa käsitellä
aiheitaan on hyvin kaukana bestseller-listat vallanneiden
kirjailijoiden helposti sulatettavasta kauhuviihteestä.
Jos tehdään vertailuja, niin esimerkiksi edellämainittuihin
bestselleristeihin lukeutuva Stephen King puki sanoiksi
öljykriisin jälkeisen 70-luvun Amerikan pelot. Amerikan,
jossa usko talouden loputtomaan kasvuun oli murentunut,
samoin kuin usko hyvän riittämiseen kaikille,
jotka jaksavat yrittää. Kingin varhaiset kirjat
kertovat sosiaalisten suorituspaineiden alla kamppailevista
ihmisistä yhteiskunnassa, jossa arvoihin ei enää
voi luottaa. King panee paljon painoa ympäristön materiaalisille
tekijöille, ja ihmiset saavat taiteilla miten osaavat kulutusikoneiden
keskellä.
Myös Koja kiinnittää huomiota ympäristön
yksityiskohtiin, mutta hän keskittyy rappion ja sairaalloisuuden
kuvailemiseen luoden näin kirjoihinsa tavoittamattomiin
jääneiden unelmien ilmapiirin. Se, että Yhdysvallat
tuntuu olevan jonkinlainen rajoittamaton koelaboratorio
läntiselle sivilisaatiolle, tekee amerikkalaisen unelman
hajoamisen kontekstissa toimivista kauhukirjailijoista merkityksellisiä
myös muulle maailmalle.
Samaan tapaan kuin King täyttää sivunsa
materiaalisilla yksityiskohdilla, Koja täyttää
sivut loputtomalla sanojen tulvalla. Hän luo teksteihinsä
hyvin intensiivistä tunnelmaa kertomalla ihmisistä
kuumeisella tyylillä, jossa kirjoittaja vaikuttaa liian
uupuneelta käyttämään välimerkkejä
tai järjestelemään sanomisiaan. Lukijan vastuulle
jää huuhtoa sanojen hiekasta esiin oleelliset
ajatusten kultajyvät.
Monesti Kojan tarinoista tulee mieleen Paul Austerin yhteiskunnasta
irrottautumisen ja omaan maailmaan uppoutumisen kuvaukset,
joissa päähenkilöiden pään ulkopuoliset
tapahtumat koetaan pelkkinä välähdyksinä.
Toisena vertailukohtana voisi mainita Guy de Maupassantin,
tuon kauhunovellistinakin tunnetun mielisairaalaan päätyneen
aatelismiehen, joka kritisoi kirjoissaan yläluokkaisen
elämän pinnallisuutta. Terävissä, ihmissuhteisiin
keskittyvissä kertomuksissaan hän kuvasi arvotyhjiössä
elävien moraalittomien ihmisten edesottamuksia, aivan
kuten Kojakin.
Kathe Kojan Amerikassa sosiaalisen yhteenkuuluvuuden illuusioiden
menettäminen on kuitenkin jo niin itsestään
selvää, että sitä ei vaivauduta enää
edes mainitsemaan. Kojan tekstit kertovat ulkopuolisten,
joko sosiaalisen hierarkian alarappusille päätyneiden
tai vaihtoehtokulttuurien keskellä elävien, ihmisten
pään sisällä tapahtuvasta toiminnasta,
ja saamattomuudesta, tai haluttomuudesta kehittyä.
Sellaisilla asioilla ei tunnu olevan mitään merkitystä
kirjojen henkilöille.
Se, että Koja käyttää teksteissään
paljon kauhukirjallisuuden ikoneiksi muodostuneita sanoja,
tekee niistä ensisijaisesti kauhukirjallisuutta. Myöskin
tarinoiden tapahtumapaikat ovat kauhukirjallisuudesta tuttuja,
vieraantuneiden ihmisten kokoontumispaikkoja; esimerkkeinä
underground-klubit ja mielisairaalat. Koja kuvaa ihmisten
kamppailua, kun he yrittävät pitää itseään
raiteilla täysin sairaiden tapahtumien keskellä.
Kojan irrottaa kauhukirjallisuuden perinteisestä,
asioiden kirjaamiseen keskittyvästä tyylistä
se, että hän käyttää sanoja sanojen
vuoksi. Hänen tyylinsä on varsin uuvuttavaa, jos
sitä lähestyy ajatuksella "missäs tämän
tarinan juoni nyt on". Kojan kielen luonne avautuu
paremmin, jos siihen suhtautuu kuin runouteen, jossa lauseet
saavat erilaisia merkityksiä, kun ne lukee erilaisin
äänenpainoin. Kun Kojan tekstejä lukee ääneen,
tajuaa, että ne näyttävät sekavilta,
mutta kuulostavat hienoilta.
JUHA ÅGRENIN KATHE KOJA -ARTIKKELI JATKUU TÄHTIVAELTAJA
3/01:ssä
|
