|
|
China
Miéville on yksi seuraavan aallon airueista. Tietoisesti
fantasiakirjallisuutta kirjoittava, palkittu ja ylistetty
tekijä, joka kolmella ensimmäisellä romaanillaan
on jo pyrähtänyt maailmanmaineeseen. Mutta laatu
korvaa määrän. Kirjailijana hänen äänensä
on vahva ja omaperäinen. Hänen luomansa New Crobuzonin
kaupunki onkin yksi fantasiakirjallisuuden merkittävimmistä
saavutuksista Fritz Leiberin Lankhmarin, M. John Harrisonin
Viriconiumin ja Mervyn Peaken Gormenghastin rinnalla.
"Perdido Street Station on kuin fantasiakirja, joka
on kirjoitettu maailmankaikkeudessa, jossa Tolkienin Sormusten
herran sijaan fantasiakirjallisuuden suurin klassikko on Mervyn
Peaken Gormenghast-trilogia".
Ylläoleva lainaus on China Miévillen mielestä
hienointa, mitä hänen teoksistaan on sanottu. Samaan
hengenvetoon hän kuitenkin toteaa arvioijan olevan periaatteessa
väärässä, mutta kehuna moinen on hauska
kuulla.
Eikä Mervyn Peake ja majesteetillinen Gormenghast niin
kovin kaukana tietoisen lukijan mielestä olekaan, kun
hän ahmii Uuden Crobuzonin kaupungin ja Bas-Lagin maailman
turuja ja tantereita. Peaken mahtava, lähes surrealistinen
visio on kaikessa monipolvisuudessaan, koukeroisuudessaan
ja groteskiudessaan sitä myöten merkittävä
taustatekijä Miévillen ymmärtämiseen.
Mutta Peake ei ole ainoa taustahahmo, jonka haamu huhuilee
niin Miévillen Perdido Street Stationin kuin The Scarin
sivuilta. Unohtamatta hänen esikoistaan, kauhufantasiaa
King Rat, joka omassa raa'assa ja hieman jäsentymättömässä
muodossaan on mainio portti miehen kiehtovaan tekstiin. Samoilla
kujilla paarustaa myös Charles Dickens, jonka Lontoo
on hyvin voimakkaasti läsnä New Crobuzonissa. Sama
kriittinen katsanto luokkien väliseen juopaan, kurjuuteen
ja epäkohtiin löytyy molemmilta. Ja se moraalin
käsite.
Mervyn Peake, M. John Harrison ja Gene Wolfe on kolmikko,
joka yleensä nostetaan esille arvioitaessa Chinan tuotantoa.
Ja hän myöntääkin auliisti kaikkien kolmen
olevan hänelle erittäin tärkeitä ja vaikutusvaltaisia
esikuvia. Siinä missä ensin mainittu on eräänlainen
kantaisä, ovat Harrison ja Wolfe nykykirjailijoista puolijumalan
osaan nostettavia vaikuttajia. Wolfe on autoritäärinen
ääni kaikessa kauaskantoisessa eeppisyydessään,
kun taas Harrisonin voima tulee esiin hänen yksityiskohtaisuudessaan
ja kielenkäytössään. Harrison onkin mahdollisesti
se kaikkein merkittävin yksittäinen esikuva Miévillen
proosalle.
Toisaalta Miévillen oman kertoman mukaan H.P. Lovecraft,
Clark Ashton Smith ja William Hope Hodgson - ja sitä
kautta suuri osa Weird Tales -lehden kirjoittajakunnasta -
ovat yhtä lailla hyvin merkittäviä osatekijöitä
hänen tuotannossaan. Heidän teksteissään
on rikasta kieltä ja samankaltaista irvokkuuta kuin Peakella.
Siinä missä esimerkiksi J.R.R. Tolkien on tylsä,
osaa Miéville arvostaa Robert E. Howardin kirjoitusten
intohimoa.
China Miéville sanoo olevansa genrekirjailija - ja
ylpeä siitä. Hän ei miellä itseään
suoranaisesti fantasiakirjailijaksi vaan katsoo pikemminkin
kirjoittavansa fantastista kirjallisuutta - ja vieläkin
enemmän - "kummallista kirjallisuutta":
"'Weird fiction' on hyvä nimike kuvaamaan sitä,
mitä minä kirjoitan. Tarkoitan sillä sellaista
fantasiakirjallisuutta, jota ei suoraan asetu geneeristen
leimojen ja merkitysten alle. On paljon kiinnostavampaa ja
mielekkäämpää kirjoittaa sisäisestä
ristiriidasta kuin yksinkertaisesta ulkopuolisesta uhasta.
Otetaan esimerkiksi kruununtavoittelijoiden valtataistelu.
Mielenkiintoista ei suinkaan ole se, onko toinen Hyvä
ja toinen Paha. Ongelma ei ole se, mikä tai kuka on Paha,
vaan se, että ylipäätään on olemassa
kuningas."
JUKKA HALMEEN MASSIIVINEN CHINA MIEVILLE ESITTELY
JA HAASTATTELU JATKUU TÄHTIVAELTAJA 3/02:ssa.
|
|
