|
Connie Willis
Tuomiopäivän kirja
(Doomsday Book)
(Suom. Tero Kuittinen. Otava)
Elokuisessa Finnconissa
yleisöä ihastuttaneelta Connie Willisiltä
saatiin Turun-vierailun kunniaksi myös ensimmäinen
romaanisuomennos - joka samalla toimii lähtölaukauksena
Otavan uudelle scifi-sarjalle. Ja ihan komea aloitus tämä
useaan otteeseen palkittu Tuomiopäivän kirja onkin.
Tosin ei kuitenkaan aivan maineensa veroinen.
Romaani sijoittuu kahteen eri ajanjaksoon ja kahden eri
päähenkilön ympärille. Kivrin on nuori
ja innokas opiskelijatyttö, joka palaa halusta aikamatkata
1320-luvun Englantiin - historioitsija Dunworthyn vakavista
varoituksista huolimatta. Ja jotain tuntuukin menevän
pieleen: saapuessaan keskiajalle Kivrin on pahasti sairas,
laajoista kieliopinnoista huolimatta hän ei kykene
ymmärtämään aikalaisten puhetta ja monet
muutkin tiedot keskiaikaisista tavoista osoittautuvat vajavaisiksi
tai vääriksi. Vähitellen herää
myös epäilys siitä, onko hän päätynyt
kokonaan väärään vuoteen, kenties jopa
talveen jolloin rutto riehui Englannin maaseudulla...
Vuoden 2054 Oxfordissa herra Dunworthy on hänkin pulassa.
Aikasiirtoa hoitanut teknikko sairastuu vakavasti ehdittyään
vain mainita, että Kivrinin pudotuksessa meni jotain
pieleen, ja pian koko kaupunki on tappavan influenssaviruksen
kourissa. Dunworthy joutuu pyöritykseen, jossa hän
yrittää samanaikaisesti huolehtia flunssan aiheuttamasta
kaaoksesta, selvittää taudin alkuperää
sekä löytää jostain teknikon, joka kykenisi
selvittämään kuinka Kivrinille on oikein
käynyt.
Willis on teknisesti taitava kirjailija, joka suoltaa kynästään
sujuvaa ja helppo- lukuista tekstiä. Hän myös
näkee paljon vaivaa romaaniensa pohjatyön eteen
sekä omaa laajan kirjallisen ja historiallisen sivistyksen.
Tuomiopäivän kirjassa onkin parasta Willisin rikas
ja aidon tuntuinen kuvaus keskiajan ihmisistä ja elämästä
- koko laaja henkilögalleria aivan herää
henkiin ja lukija voi melkein tuntea itsekin siirtyneensä
tuohon aikaan. Willisille niin tyypillinen ironinen piikittely
jää tällä kertaa suhteellisen vähiin,
sillä onhan kyseessä traaginen tarina, jossa keskeisiäkään
hahmoja ei säästellä tuskalta tai kuolemalta.
Samanaikaisesti Tuomiopäivän kirjaa rasittaa kuitenkin
yltiöpäinen pituus (yli 800 sivua!). Pakkomielteisesti
Willis toistaa toistamistaan joka ainoaa pointtiaan ja takertuu
innolla täysin merkityksettömiinkin yksityiskohtiin.
Itse juoni, jossa olisi ollut ainesta tuskin pienoisromaaniinkaan
ja jonka kaikki käänteet lukija älyää
jo satoja sivuja ennen kirjan henkilöitä, seisoo
paikallaan kuin keskiaikaiseen kaivoon jäätynyt
vesi.
Tämän lisäksi romaanin lopullinen antikin
on suhteellisen mitätön. Kannet suljettuaan tuntuu
kuin olisi lukenut Kaari Utrion historiallisen romaanin,
jota on sokeroitu Ruth Rendellillä ja Enid Blytonilla.
Minne ihmeeseen ne älyllistä ajattelua mullistavat
scifi-ideat oikein jäivät?
Toni Jerrman
Dan Simmons
Endymion
(Endymion)
(Suom. Juha Ahokas. Like)
Taas ollaan Hyperionilla,
tosin lähes 300 vuotta edellisen kirjan tapahtumien
jälkeen. Kuolemaantuomittu Raul Endymion kertoo meille
merkillistä tarinaansa, jo-ka jää tietysti
kesken, koska Danilta loppuivat rahnat ja kartanoon piti
saada vielä neljäs kerros.
Hyperion on hieno avaruusooppera, jonka jatko-osilla on
hieman sellainen lehmän hännän tapainen ominaisuus
laskeutua alaspäin. Jos Hyperionin tuho oli antiklimaattinen
kokemus ensimmäisen osan jälkeen, niin ei tämä
siitä ainakaan parane.
Mikä on tietysti epäreilusti sanottu, sillä
kyllä Endymion ihan kelpo kirja on. Siis ihan kelpo,
ei erikoisen hyvä tai loistava. On vain niin, että
Hyperionin jälkeen on vaikea panna paremmaksi.
Endymionissa Raul E. pelastuu teloitukselta, tapaa Martin
Silenuksen ja saa tehtäväkseen tuhota Pacemin,
Coren ja Lepinkäisen sekä pelastaa Brawnia Lamian
ja John Keatsin 11-vuotiaan lapsen Paxin sotajoukkojen nenän
edestä. Heippo nakki. Siihenhän riittää
älykäs avaruusalus ja ystävällinen androidi.
Jos oli Hyperionin tuhon juonessa kohtuullisia ihmetyksiä,
niin Endymionissa lukijan eteen kasataan taas melkoisen
kokoisia merkillisyyksiä ja hämmästyksiä.
Simmons on keksinyt muutamia oivia sf-ideoita ja onnistunut
palauttamaan jotain ensimmäisen osan mystiikasta ja
kiehtovuudesta. Edellä mainittuja sankareitamme takaa-ajava
kapteeni-isä de Soya kulkee arkkienkeli-luokan avaruusaluksella,
joka jarruttaessaan murskaa hänet ja miehistön
vadelmahilloksi. Jonka jälkeen onkin hyvä uudelleensyntyä
siihen tarkoitetuissa seimissä!
Huolimatta hyvistä ideoista ja kiehtovasta tarinasta,
Simmons on kuitenkin tunkenut kirjaansa liikaa tavaraa.
Vähemmälläkin olisi selvitty, ja siksipä
Endymion kulkeekin turhan hitaasti eteenpäin. Silti
se on ihan suositeltava avaruusooppera, ajatuksia herättävä
ja runollinen odysseia läpi avaruuden.
Se ei ole Hyperion.
Jukka Halme
Kirja-arvostelut
jatkuvat Tähtivaeltaja 3/99:ssä.
|
