|
Blair Witch
Project
Kaikkien odotusten
vastaisesti vuoden 1999 kohuelokuva ei ollutkaan suurella
Hollywood-koneistolla masinoitu Star Wars tai Stanley Kubrickin
testamentiksi jäänyt Eyes Wide Shut. Ei, vaan
vuosituhannen viimeisen merkkiteoksen arvonimen kaappasi
itselleen minibudjetin opiskelijaelokuva Blair Witch Project.
Maailmankirjat ovat sekaisin ja monella megamogulilla sormi
suussa - ja se on kuulkaa hieno asia se! Kaiken muun hyvän
lisäksi Blair Witch Project on erittäin mielenkiintoinen,
joskaan ei missään nimessä täysin onnistunut,
elokuvallinen kokeilu.
Lähtökohdaltaan Blair Witch Project muistuttaa
Ruggero Deodaton klassista Cannibal Holocaustia (1980).
Molemmissa elokuvan selkärangan muodostaa kadonneen
dokumenttiryhmän kuvaama ja myöhemmin löydetty
filmimateriaali - joka hiomattomuudessaan ja henkilöidensä
reaktioissa vaikuttaa aidosti realistiselle. Siinä
missä Cannibal Holocaustin dokumentintekijät matkaavat
Etelä-Amerikan viidakoihin ja kohtaavat sanoinkuvaamattoman
julmia näkyjä, eksyvät pikkukylän kauhulegendoja
tutkivat Blair Witchin elokuvaopiskelijat pusikkoiseen metsään
ja tapaavat lähinnä kivikasoja.
Blair Witch Project käynnistyy kiehtovasti opiskelijakolmikon
haastatellessa paikallisia ihmisiä, joiden mielissä
elää yhä kertomus 1940-luvun synkistä
tapahtumista. Ajasta, jolloin kylän lapsia alkoi salaperäisesti
kadota ja sittemmin löytyä kuolleina metsän
keskellä asuvan erakon talosta. Paikkakunnan pahaenteisyyttä
korostetaan vielä syrjäisellä Arkkukalliolla,
josta legendan mukaan on aikoinaan löytynyt outoon
asentoon sidottujen ruumiiden muodostelma. Jännitys
tiivistyy ja katsoja voi aivan aistia metsästä
huokuvan uhan läsnäolon.
Ja sitten elokuva hieman lysähtääkin, sillä
kaikki tämä alkukehittely heitetään
pääosin sivuun henkilöiden alkaessa vatkata
sitä kenen syy oikeastaan onkaan, että he huomaavat
eksyneensä Blairin noidan pajukon keskelle. On huutoa,
raivoamista ja itkunvääntöä, mutta ei
mitään mikä rakentaisi tarinaa tai tunnelmaa
eteenpäin. Jollei sellaiseksi nyt lasketa sitä,
että öisin metsästä kuuluu ääniä
ja aamuisin teltan edestä löytyy hassuja kivikasoja
- nämä eivät kuitenkaan riitä selittämään
henkilöiden hysteerisiä kohtauksia. Onneksi haljuilun
vastapainoksi heitetään pari toimivaakin kauhuideaa
ja elokuvan aivan viimeinen näkymä on suorastaan
nerokas.
Vaikea Blair Witchia on kovin pelottavana filminä pitää,
paitsi jos ei ole koskaan käynyt metsässä
tai nähnyt yhtään kauhuelokuvaa. Sen sijaan
henkilöhahmot ja heidän repliikkinsä ovat
varsinkin tarinan alkupuolella ihastuttavan aidonoloisia.
Lisäksi dokumentinomaisen rakeinen ja heiluva kuvamateriaali,
joka vaihtelee 16-millisestä videoon ja mustavalkoisesta
värilliseen on poikkeuksellisuudessaan todella virkistävää.
Näin hyviä elokuvia löytyisi pientekijöiden
valikoimista varmasti muitakin, kunhan vain joku viitsisi
niitä yleisön nähtäväksi rahdata
- ja keksisi yhtä oivallisesti internetin mahdollisuuksia
hyödyntävän sekä filmin mytologisia
tasoja kasvattavan mainoskampanjan (tsekkaa www.blairwitch.com).
Toni Jerrman
Stigmata
Näin vuosituhannen
vaihteessa kaikenlainen uskonnollinen hölynpöly
on kohonnut uuteen kukoistukseensa. Elokuvapuolella siitä
käyvät osoituksena vaikkapa Sixth Sense, Omega
Code ja Stigmata.
Kaakkois-brasilialaisessa kirkossa tapahtuu kummia: vanhan
papin kuolemasta lähtien kynttilät ovat syttyneet
ja sammuneet itsekseen ja madonnapatsas on ryhtynyt itkemään
verta. Touhu vakuuttaa jopa tällaisten ilmiöiden
loogiseen selittämiseen erikoistuneen tiedemiespapin
(Gabriel Byrne). Vatikaanin pomot eivät kuitenkaan
halua päästää häntä tutkimaan
patsasta tarkemmin, vaan lähettävät miehen
Yhdysvaltoihin, jossa nuori bailaamisesta innostunut nainen
(Patricia Arquette) on alkanut kärsiä väkivaltaisista
stigmoista. Kuinka ollakaan, oireet alkoivat tytön
saatua haltuunsa tuon Brasiliassa kuolleen papin rukousnauhan...
Katolisen kirkon valtapeleihin liittyvä juonentynkä
tuodaan kuvioihin mukaan aivan liian myöhään
ja siinäkin vaiheessa se vaikuttaa lähinnä
ääliömäiseltä: jos yrität
väittää, että jumaluutta on kaikkialla,
papit tulevat ja tappavat! Muu aika leffasta kuluukin sitten
tutkijapapin ja stigmatamimmin orastavan suhteen seurailuun
sekä itseääntoistavan ja päällekäyvän
symbolismin esittelyyn - kyyhkyt lehahtavat lentoon, lähiotospisarat
putoilevat ja naulat iskeytyvät lihaan niin monta kertaa,
että alkaa jo naurattaa. Pöhköä sinänsä,
sillä alkupuolella Rupert Wainwrightin visuaalinen
leikittely kuvakulmineen, hidastuksineen, lähikuvineen,
väreineen ja paikoittaisine salamaleikkauksineen vaikutti
vielä tyylikkäälle ja innostavalle.
Eikä pidä unohtaa, että Stigmata on lopputekstiensä
mukaan melkeinpä totta: tutkijat ovat todella löytäneet
uuden evankeliumin, joka olisi voinut mullistaa kristittyjen
elämän, ellei katolinen kirkko olisi tuominnut
sitä väärennökseksi... Huh huu...
Toni Jerrman
Astronaut's
Wife
Olisihan se pitänyt
arvata, että jos Candyman 2:n mitättömästä
käsikirjoituksesta vastannut Rand Ravich päästetään
vielä ohjaamaankin omaan tarinaansa perustuvan elokuvan,
ei tulos voi olla muuta kuin tapahtumaköyhää
lepsuilua.
Elämänsä puustaveistetyimmän roolityön
tekevä Johnny Depp on astronautti Spencer Armacost,
joka elää onnen ja rakkauden täyttämässä
avioliitossa Jillian-vaimonsa (Charlize Theron) kanssa.
Erikoisen sukkulaonnettomuuden jälkeen miehen käytös
kuitenkin muuttuu: hän ryhtyy öisin kuuntelemaan
radion häiriösuhinoita, jättää
NASA:n ja siirtyy suunnittelemaan sotalentokonetta, jonka
äänisignaali pysäyttäisi kaikki vihollisen
elektroniset laitteet...
Mielipuolisista harhoista aiemmin kärsinyt vaimo alkaa
oudon tilanteen häiritsemänä nähdä
jälleen kuolemapainajaisia, tulee raskaaksi ja viettää
aikaansa odottavien äitien terapiaryhmässä.
Ja siinä se melkein olikin. Mitä nyt väliin
kyynelehditään ja pelästytään aivan
turhan päiten.
Ravich on selvästi kuvitellut, että pelkästään
dramaattinen musiikki ja uhkaavat kuvakulmat riittävät
voimakkaiden kohtausten luomiseen - ilman että mukana
olisi minkäänlaista sisältöä tai
kiinnostavia juoniaineksia. Astronaut's Wife on tylsä,
kömpelö ja täysin turha elokuva.
Toni Jerrman
|
