FARSCAPE ETC. 4/2000

Koko länsimaisen kulttuurin kehitys on kulkenut eteenpäin vain yhden päämäärän takia. Ihmisen lopulliseksi tehtäväksi on nimittäin vuosien varrella paljastunut äänilevyjen tekeminen. Aivan kaikki maailman ihmiset haluavat tehdä oman levyn, mutta tietenkään se ei jokaiselta onnistu. Joidenkin täytyy keplotella itsensä kuuluisuuteen suosittujen tv-sarjojen tai miljoonia tuottavien elokuvien kautta, ja vasta sen jälkeen he pääsevät täyttämään elämänsä todellisen tarkoituksen levytysstudiossa.

Julkkisten tekemien levyjen keräily on maailmalla taajaan harrastettua ajanvietettä, mutta suoraan sanoen minä en ole kyennyt ostamaan aivan kaikkea tarjolla ollutta kamaa. Epäilen nimittäin pahasti, että esimerkiksi Bruce Willis ja Don Johnson ovat levyttäneet juttuja, joita ihmisen ei pitäisi kuulla. Saatan olla väärässä, mutta ikävä kyllä joudun rajaamaan tämän artikkelin ainoastaan niihin levyihin, joita olen uskaltanut kuunnella. Tosin hyvin suuri osa artikkelissa kuvailluista äänitteistä pystyisi varmaankin ajamaan kenen tahansa Whitney Houston -fanin pysyvään hulluuteen, epätoivoisiin tekoihin ja lopulliseen degeneraatioon. Teitä on varoitettu.

Clint Eastwood (ja Ray Charles):
Beers to You

Minkäs minä sille voin, en mitään. Olen vain ihan oikeasti aina tykännyt Clintin uran aallonpohjasta Clyde-orangin vastanäyttelijänä. Kun törmäsin Any Which Way You Can -leffan soundtrack-levyyn, ostin sen oitis. Oli se kyllä Black & Whitessa todella halpakin. Lp:n kanteen oli pistetty vielä oikein hopeapainatuksella varoitus ”Promotional copy - Not for sale”. Tuskin tätä kantri- ja orankipakettia kovin moni olisi ostanutkaan, sillä useimmilla maailman orangeilla ei ole levysoitinta.

Levyn avauksena toimii Clint Eastwoodin ja Ray Charlesin duetto, jossa varsin kosmis-epätodennäköisesti muistellaan, kuinka yhdessä on sodittu kaukoidässä kolme vuotta ja annettu baarissa junteille turpaan oikein olan takaa. Siinä sitä melkein jo onnistuukin unohtamaan, että Clint on ollut ammattinäyttelijä 50-luvun puolivälistä alkaen ja Ray Charles taas sokea hiukkasen kauemmin. No, biisin viuluilla voideltu kertosäe jättää myös haavin auki. Clint ei ole mikään kultakurkku, mutta laulaa sentään ohkaista ääntään varoen. Tämä voisi olla Coors-oluen mainos.

Eipä silti - levyn varsinaisten kantriaktien esitykset tuntuvat vielä pöntömmiltä. Kuten nyt Cliff Croffordin Orangutang Hall of Fame...

Ewok Celebration

Tähtien sodan karvaturrit olivatkin oikeasti olemassa ja esittävät tällä maksisinglellä juhlintabiisinsä Jedin Paluusta terästettynä kertosäkeen paikalle laitetulla leffan varsinaisella tunnarilla. No ei sitten. Kyseessä on raaka fuula, joskin ilmeisesti ihan laillisesti tuotettu fuula. Levykansi väittää, että tämän vuonna 1983 julkaistun abominaation takana on ihan Hollannin EMI. Oikeasti löysästä diskoilusta vastaa bändi M.B.4.

Mutta kukapas tätä musiikin takia hankkisikaan (edes kirppikseltä, kuten minä). Tuotteen pääasiallinen viehätys tiivistyy sen kansipahviin, jossa (mahdollisesti) on diskobändi puettuna eevokeiksi. He näyttävät Muppet-hirviöiden ja teddykarhujen epäsikiöiltä, joilla on pikkuhousut päähineinään. Asuihin kuuluvat myös vain pikkuisen karvaiset käsineet, pingispalloista tehdyt silmät ja kinkyn näköiset karvasaappaat, jotka jättävät niin paljon paljasta reittä näkyviin, että kannen tekijän on ollut pakko piirtää valokuvaan lisävarjostusta mustalla kynällä. Ja koko valokuva näyttää vielä siltä, että se on otettu Suomessa jonkun ladon takana juhannuksena. Mukana kun on koivukin. Ja ilmeistä päätellen kaikilla turilailla on kaamea kankkunen.

PEKKA MANNISEN HERVOTON ARTIKKELI JATKUU TÄHTIVAELTAJA 4/2000:ssa. Mukana mm. DAVID HASSELHOFF, HULK HOGAN, BORIS KARLOFF ja CHRISTOPHER LEE!!!