Tässäkin genressä on se tietty nokkimisjärjestyksensä. On kirjailijat ja sitten käsitteet. Ei tarvitse olla rakettitiedemies päätelläkseen, kummassa päässä jyväjonoa Philip K. Dick seisoi. Siksi hänestä onkin niin vaikea sanoa mitään, mitä ei olisi sanottu jo monta kertaa aikaisemmin. Mutta toisaalta Dickin tuotannon teemat ovat niin selkeästi hänen omiaan, että ne antavat varsin helpot puitteet lähes loputtomille analyyseille. Hänen keskeisiä teemojaan ovat tietysti huumeet sekä todellisuuden pirstaloituminen yleensä juuri huumeiden vaikutuksesta niin monitasoiseksi hornankattilaksi, ettei lukijakaan enää tiedä, lukeeko hän kirjaa vai kirja häntä.

Tällä kertaa lukija valitettavasti jää vaille skitsofreenista transkendenssiaan. Vaikka alunperin vuonna 1975 ilmestynyt Varro vain viime vuotta ei missään nimessä ole mikään huono kirja, on se Yleisellä Dickin Asteikolla silti "luettavaa, jos kohta vähän vaisua keskikastia." Vaikka Dickin teemat ovatkin tallella, hän ei tällä kertaa hyödynnä niitä mitenkään syvällisemmin - ne ovat kirjassa oikeastaan vain mutkattoman seikkailukertomuksen raaka-ainetta.

Eletään vuotta 2056 ja ihmiskunta sekä liittolaisensa Lilitähden tehokkaat militantit ovat sodassa reegien, noiden avaruuden perkeleiden kanssa. Villinä korttina kuvioihin astuu uusi huume, JJ-180, joka vaikuttaa käyttäjiinsä yllättävällä tavalla. Tätä myötä myös kysymyksiä on kysyttävä uudella tavalla: Ketkä niitä avaruuden perkeleitä lopulta ovatkaan ja keiden kanssa sitä taas tuli liittouduttua? Entä lukuisat näyt eri vaihtoehtotodellisuuksista? Mitkä niistä ovat todennäköisimpiä tai ihmiskunnalle edullisimpia tai vähintäänkin vähiten epäedullisia? Onko yksikään?

Voi kuulostaa kiinnostavalta, mutta tällä kertaa Dick käsittelee tuttuja teemojaan aika huolettoman yksioikoisesti ja vähän liian ennalta-arvattavalla tavalla. Mutta minkä hän tässä häviää, pelaa hän sitten kotiin evokatiivisella ihmiskuvauksella ja kiinnostavilla hahmoilla. Päähenkilöt, tohtori Eric Sweetscent sekä hänen kovaa kinkkua esittävä vaimonsa Kathy ovat Dickille tyypillisiä hahmoja. Elämän sivustakatsojia, jotka voivat ainoastaan yrittää pysyä pinnalla välinpitämättömän tapahtumavyöryn ristiaallokossa.

Tyypillisiä ehkä, mutta lihaa heidän persoonissaan on enemmän kuin Mensan säilykkeissä. Tämä on tietysti Dickin rikkaan ja monisyisen kielen sekä hyvin pikkutarkan ja yksityiskohtaisen tilannetietoisuuden ansiota. Samat seikat tekevät kolmannesta keskeisestä hahmosta, käytöshäiriöisestä ja fyysisesti vastenmielisestä YK:n pääsihteeri Gino Molinarista jotain elämää suurempaa, josta huokuu karheaa Don Quijoten sympaattisuutta.

Kirjan suomennos on hieman kaksijakoinen kokemus. Enimmäkseen kieli soljuu kohtalaisen sujuvasti kuitenkin tökkien aina välillä kummallisiin kömpelyyksiin. Tuntuu oudolta törmätä puhtaasti 2000-lukulaisiin sanoihin ja termeihin, vaikka Varro vain viime vuotta on selkeästi 70-lukulainen kirja. Ei Eric Sweetscent alkukielisessäkään koskaan kuittaillut kavereilleen vaikka tyyliin "yo!" No, nipotustahan tämä.

Keskikastia ehkä, mutta minulle jäi kirjasta hyvinkin miellyttävä deja vun tunne. Kuin olisi viettänyt iltaa 26 vuoden takaisen tyttöystävänsä kanssa. Kiitettävää toimintaa Like. Ehkä hyvällä lykyllä saamme seuraavaksi taas vähän sitä Dickin rankkuusosastoa? Vaikka Galactic Pot-Healer, The Divine Invasion, Clans of the Alphane Moon tai Dr. Bloodmoney. Quein sabe?

Hannu Blommila

Robert A. Heinlein
Galaksin kansalainen
(Citizen of the Galaxy)
(Suom. Reijo Kalvas. Book Studio)

Heinleinin varhaistuotannosta ei näköjään päästä millään eroon. Surkeaa Kapina 2100 seuraa nyt onneksi siedettävämpi nuortenkirja Galaksin kansalainen vuodelta 1957.

Teos edustaa aikanaan sekä scifissä että fantasiassa hyvinkin suosittua - mutta aina yhtä tyhjänpäiväistä - tyylilajia, jossa lapsipäähenkilö nousee ryysyistä rikkauksiin kovien kokemustensa, yli-inhimillisten kykyjensä sekä verenperintönsä ansiosta. Viime aikoina tätä samaa kuviota on yrittänyt aivan turhaan varioida esimerkiksi John Varley kirjassaan The Golden Globe - tarinallisesti tulos ei ole paljonkaan Heinleinia parempi.

On siis nuori orjaskidi, joka ei muista oikeista vanhemmistaan yhtään mitään. Yhdeksän maailman pääkaupungissa hänelle käy tsäkä, kun vanha kerjäläinen ottaa hänet siipiensä suojaan. Ukko opettaa pojalle monipuolisia taitoja eikä itsekään ole aivan sitä, miltä päälle näyttää. Tämän jälkeen nuorimies päätyy vielä pariinkin yhteisöön kouliutumaan, kunnes sivun 300 tienoilla päästään kiinni itse kirjan juoneen.

Käytännössä Galaksin kansalainen tuhraantuu lähinnä maailmankaikkeuden kulissien kuvailuun. Toki niistä löytyy mielenkiintoisiakin yksityiskohtia, kuten vaikkapa suomalaisista periytyvien vapaiden avaruuskauppiaiden äärimmäisen jäykät yhteisölliset tavat tai orjakauppaan ja sen hiljaiseen hyväksyntään kohdistuva ankara kritiikki. Mutta tarinan lapsellinen rakenne kaivaa niiltäkin maata jalkojen alta. Varhaisnuorisoon teoksen helppolukuisuus ja yksioikoisuus saattaa silti upota.

Kaikkiaan on kuitenkin sääli, että Suomen ainoa suhteellisen säännöllinen scifi-sarja on keskittynyt alle 15-vuotiaille ja yli viisikymppisille nostalgikoille suunnattuun historialliseen kirjallisuuteen. Viime vuosikymmenen aikana kun on maailmalla julkaistu enemmän hyvää ja tärkeää scifiä kuin koskaan aiemmin. Miksei kukaan kustantaja älyä tarttua näihin teoksiin?

Toni Jerrman

KIRJA-ARVOSTELUT JATKUVAT TÄHTIVAELTAJA 4/01:ssä. Mukana mm. WILL SELF, DAN SIMMONS, MARION ZIMMER BRADLEY, TERRY PRATCHETT ja SARI PELTONIEMI.