Jeff VanderMeer & Shokki 4/02

J. R. R. Tolkien
Puu ja lehti
(Tree and Leaf)
(Suom. Vesa Sisättö [Saduista], Kersti Juva [Niukun lehti], Johanna Vainikainen-Uusitalo [Mythopeia] ja Alice Martin [säkeitä esseessä ”Saduista”]. WSOY)

Mikäli kirjoille olisi kauneuskilpailuja, tämän niteen tulisi voittaa sellainen. Sami Saramäen loisteliaasti suunnittelema kansipaperi Tolkienin omalla piirroksella on häiritsevän hyvä.
Puu ja lehti on pieni kokoelma, joka kätkee sisälleen niin esseen, tarinan kuin runonkin. Ne kaikki valaisevat omalla tavallaan myös Tolkienin ajatuksia ja ovat siksi mielenkiintoista luettavaa.
”On Fairy-Stories” on Tolkienin essee saduista (fantasiakirjallisuudesta) niin kuin hän sen näki aikanaan, ennen Tarun kirjoittamista. Kuten kääntäjä Sisättö tuskailee omassa esipuheessaan, kunnollisen suomennoksen löytäminen Tolkienin esseen nimelle on aika lailla mahdotonta. Poleemisesta tekstistä tuleekin tahattomasti hieman epäselvä, kun siinä puhutaan saduista. Suomeksi sadut ja aika lailla fantasiakin on aina koettu lastenkirjallisuudeksi, joten Tolkienin närkästys aiheesta on nykyaikaiselle lukijalle edelleen osuva ja aiheellinen.
Saduista-kirjoitus on syntynyt aikana, jolloin moderni fantasiakirjallisuus oli enemmän kuin lapsenkengissään. Vuonna 1939 St. Andrewsin yliopistossa pitämänsä luennon pohjalta laaditun tekstin kirjoittaja oli pari vuotta aikaisemmin julkaissut Hobitin ja vasta suunnitteli Tarua sormusten herrasta. Esseestä ei sinänsä käy ilmi, mitä fantasiakertomuksia hän on lukenut, mutta on enemmän kuin oletettavaa, että Tolkienin mielessä on ollut tekstissäkin mainittujen satujen ja legendojen lisäksi mm. James Brach Cabellin, William Morrisin ja E. R. Eddisonin tuotanto. Olisi itse asiassa melkoisen mielenkiintoista tietää professori Tolkienin suhtautuminen amerikkalaisiin pulp-julkaisuissa ilmestyneisiin H.P. Lovecraftin, Robert Howardin ja esimerkiksi Clark Ashton Smithin teoksiin, mutta mikään ei viittaa siihen, että hän olisi näitä lukenut.
Teksti käy yksityiskohtaisesti läpi Tolkienin omia näkemyksiä satujen luonteesta, olemuksesta ja tarkoituksesta. Hän polemisoi reippaasti, vaikka muistuttaakin aika ajoin olevansa vain ”pahainen harrastaja”. Jutussa on paljon hyvää ja mietinnän arvoista, mutta se on myös vahvasti aikaansa sidottu. Tolkien on aiheesta varauksettoman innostunut ja into tarttuu myös lukijaan, hänen äännellessä kirjoittajan mielipiteiden mukaisesti ja/tai vastaisesti. Tolkienin tapa käsitellä pakoa eli eskapismia kannattanee mainita ihan erikseen. Siinä missä arvostelijat näkevät fantasiamaailmaan intoutuneen lukijan toimivan kuin sotilaskarkurin, joka pakenee aidon maailman velvollisuuksia, kuvaa Tolkien tämän olevan pikemminkin vankikarkuri, joka pakenee vallitsevia epäkohtia.
Kirjan esipuheen ajatus siitä, että tämä essee olisi modernin fantasiakirjallisuuden manifesti, ei pidä paikkaansa. Jos mitään, niin ”On Fairy-Stories” on Tolkienin oma manifesti, se miten hän näki satujen ja fantasiakirjallisuuden olemuksen sekä tehtävän. Tolkienin mukaan satu koostuu neljästä perusedellytyksestä. Nämä ovat fantasia, elpyminen, pako ja lohtu. Missä suhteessa ja missä muodossa kaikkia näitä niin kirjoittaja kuin lukijakin osaa nähdä ja tulkita, on sitten aivan eri asia. Kuinka tarpeellista on esimerkiksi eukatastrofi eli Tolkienin sanoin: ”…onnellisen lopun tuoma lohtu”? On ymmärrettävää, että saduissa ja tarinoissa yleensäkin on onnellinen loppu, mutta onko se kuitenkaan fantasiakirjallisuudessa välttämätön määre? Mitä sanoisi ja kirjoittaisi J. R. R. Tolkien armon vuonna 2002?
Moderni fantasiakirjallisuus on onnistunut rikkomaan useita Tolkienin ajatuksista, usein kuitenkin enemmän huonouttaan kuin tarkoituksellisesti. Esseen vaikutusta itsessään ei voi silti kiistää. Sekundäärisen maailman käsite satujen taustalla, vapaana oman realistisen maailmamme kahleista ja rajoitteista, antoi mahdollisuuden luoda aivan omanlaistaan kirjallisuutta. Fantasiakirjallisuutta, jossa vallitsivat omat lainalaisuutensa ja joka ei ollut kiinni meidän maailmamme todellisuudessa. Tältä osin Saduista on edelleenkin vaikuttava kirjoitus.
Niukun lehti on sitten pieni tarina taiteilijasta, joka ei saa elämäntyötään valmiiksi ennen kuin hänen täytyy lähteä ”matkalle”, jolta hän ei enää palaa. Yhtymäkohdat Tolkieniin itseensä ovat yltäkylläisiä, ja on hieman haikeata, mutta samalla hauskalla tavalla inhimillistä lukea, kuinka Niukku tuskailee hyväsydämisyytensä ja keskeneräisen työnsä välillä. Kertomus on lyhyt, mutta kuvastaa hyvin Tolkienin tarinankerronnan eri puolia; yksityiskohtaisuutta, kauneutta ja sekundääristä maailmaa. Sekä naishahmojen lähes täydellistä puuttumista.
Mythopoeia on puolestaan myyttien ja satujen puolustuspuhe. Se on kirjoitettu niiden vastustajalle, jollaiseksi Christopher Tolkien esipuheessaan paljastaa C.S. Lewiksen, ja sellaisenaan ihan mukiinmenevä vastakommentti satuja ”hopean läpi henkäistyiksi valheiksi” kutsuneelle Lewikselle. Toisaalta Tolkien ei ole mikään erityinen lyyrikko, ja Mythopoeian muotona on runo. Hän oli parhaimmillaan pateettisissa nostatuksissa, joissa sankareiden ylväitä tekoja kuvataan lavealla runomitalla, mutta tässä hän on lähinnä keskinkertaisen kiinnostava ja (huokaus!) tylsä.
Suomennokset ovat pääsääntöisesti hyvää työtä, enkä toimituksellisestikaan keksi kauheasti moittimista. Muutama lapsus sananvalintojen kanssa on korkeintaan makuasia ja yksittäiset pienet virheet menevät satunnaiselta lukijalta ohitse suurempia intohimoja herättämättä.
Kokonaisuudessaan kyseessä on erittäin mieluisa julkaisu, jonka tyyppisiä soisi käännettävän enemmänkin. Tolkien ei suinkaan ole ainoa, jolla on ollut painavaa sanottavaa fantasiakirjallisuuden luonteesta ja olemuksesta. Etsimättäkin tulee mieleen Ursula K. LeGuin, jonka esseet aiheesta ovat todella tärkeitä.

Jukka Halme

Vernor Vinge
Taivaan syvyydet
(A Deepness in the Sky)
(Suom. Hannu Tervaharju. Like)

”Mikään hallitus ei voi pysyä koossa valovuosien etäisyyksillä. Hitto, useimmat hallitukset kestävät enintään muutaman vuosisadan. Politiikat saattavat muuttua, mutta kauppa on ja pysyy.”
Vernor Vingen uusin sf-kirja on monitahoinen teos, jota voi halutessaan lukea usealla eri tavalla: Sitä voi pitää kuvauksena vapauden ja ihmisyyden merkityksestä, tieteen ja sivistyksen vaikutuksesta tai sitten vain ihan suoraviivaisena avaruusseikkailuna. Ja jos oikein yksisilmäiseksi heittäytyy, niin kirjaa voi ajatella kapitalismin ja vapaan markkinatalouden ylistyksenä (tai jopa kaivella esille libertaristisia painotuksia), mutta se olisi jo epäreilua. Mahdollisten tulkintojen määrä kuitenkin kertoo, että kyseessä ei ole ihan tyhjänpäiväinen teos.
Vernor Vinge on amerikkalainen tietotekniikan professori, nyt eläkkeellä virastaan, ja tieteiskirjailija. Hänellä on melkoinen maine kirjoitustahtiinsa verrattuna, sillä 1980-luvulla valmistui vain kolme romaania ja 1990-luvulla kaksi. Takanreunaa komistaa kuitenkin kolme Hugoa, joista yksi tuli käsillä olevasta teoksesta, toinen sen edeltäjästä ja kolmas tänä syksynä pienoisromaanista Fast Times at Fairmont High.
Taivaan syvyyksissä palataan Vingen edellisen romaanin, Linnunradan äärien universumiin, tosin 30 000 vuotta aikaisempaan aikaan. Ihmiset ryömivät vielä valoa hitaammilla avaruusaluksillaan. Mutta vaikka kirjan pääjuonen tapahtumat sijoittuvat vain yhteen aurinkokuntaan, on tässä samanlaista eeppistä laajuutta kuin Linnunradan äärissä.
Romaanissa löydetään planeetta, jota asuttavat älykkäät hämähäkkejä tai rapuja muistuttavat oliot, arakhnidit. Nämä nukkuvat talviunta aina säännöllisin väliajoin, kun heidän aurinkonsa lähes sammuu ja ilmakehä sataa lumena maahan. Nyt tieteen kehitys aikoo poistaa talviunen pakon. Tämä aiheuttaa tietysti suuria muutoksia hämähäkkien yhteiskunnassa, niin sosiaalisessa kanssakäymisessä kuin sotataktiikassakin.
Olioiden ensimmäiset radiokokeilut herättävät ihmisten mielenkiinnon, ja kaksi avaruuslaivastoa erilaisista kulttuureista lähtee tutkimusmatkalle. Queng Hot ovat todellisia avaruuden kauppamiehiä, jotka eivät epäröi kyniä asiakkaitaan, mutta tekevät sen niin, että nämä tulevat pyytämään lisää. Emergentit ovat puolestaan perustaneet yhteiskuntansa aivokontrolloidun orjatyövoiman käyttöön. Tästähän nyt ei voi seurata muuta kuin taistelu, joka jättää molemmat laivastot lähes hylkytavaraksi.
Tarina on täynnänsä juonittelua, salailua, valtataisteluja ja petoksia, niin ihmisten kuin hämähäkkienkin joukossa. Jopa sellaisessa mittakaavassa, että keskiverto saippuaoopperakin jää toiseksi.
Vaikka Vinge ei ole mikään ihmisen psyykkeen syväluotaaja, on hän onnistunut varsin hyvin muutaman päähenkilönsä kanssa. Nämä tuntuvat luontevilta ja jopa monitahoisilta, ja hahmojen psykologinen peli pysyy jäntevänä. Tämä todellakin pätee vain muutaman päähenkilön kanssa, lähestulkoon kaikki muut ovat sitten nimikylttiä heiluttelevia statisteja, jotka kyllä toimivat hyvin siinä mitä he tekevät – eli ovat olemassa juonen kuljettamista varten.
Varoituksen sana: jotkut voivat pitää tätä juonipaljastuksena, mutta tämä on tärkeää kuluttajavalistusta. Kirjassa on yksi kieroimmista kerrontateknisistä tempuista aikoihin. Kun ensi kertaa tulin hämähäkeistä kertoviin lukuihin, olin vähällä heittää kirjan nurkkaan. Näidenhän piti olla muukalaisia, mutta ne käyttäytyvät täysin ihmisten lailla, niiden nimetkin ovat sellaisia kuin Underhill tai Victory Smith ja ne ajelevat automobiileilla. Mitä nyt pikkuisen mainittiin selässä kuljetettavista munapusseista tai monista raajapareista. Vastaavaa olisi ehkä voinut odotella viime vuosien rappeutuneelta Larry Niveniltä, mutta että Vingeltä, joka on ollut suhteellisen tasainen kirjoittaja. Mutta ei kannata kuitenkaan huolestua, sillä tämä ihmistäminen on perusteltu ratkaisu, joka selvitetään myöhemmin kirjassa.
Kirjan kantava teema on, niin kuin Vingen tuotannossa muutenkin, informaatioteknologian tulevaisuus ja sen käyttö, niin rauhassa kuin sodassakin. Sanonta ”tieto on valtaa” osoitetaan kipeällä tavalla todeksi. Muita teemoja ovat orjuutus ja pohdinta siitä, olisiko se missään tapauksessa hyväksyttävissä, sekä teknisen ja tieteellisen kehityksen merkitys sivilisaation kannalta. Kiehtova kysymys on myöskin onko tähtienvälinen sivilisaatio mahdollinen – varsinkin relativistisessa avaruudessa ilman valoa nopeampia matkustustapoja tai kommunikaatiota. Eli hieman samoja kysymyksiä, mitä suuresti arvostamani Alastair Reynolds on käsitellyt omissa avaruusoopperoissaan.
Taivaan syvyydet on toisaalta lähes trekkimäisen steriili ja särmätön, mutta samalla viihdyttävä ja mielenkiintoisia teemoja käsittelevä teos. Siinä missä romaanin edeltäjä, Linnunradan ääret, on ideoiltaan täyteenahdettu, mutta juonellisesti hidastempoinen, niin tässä elementit ovat paremmassa tasapainossa. Kirjan massiivisesta koosta huolimatta teksti ja tarina ovat sujuvia, vaikka jonkin verran toistoa kyllä löytyy, kun muutaman juonen kannalta tärkeän vimpaimen ominaisuudet muistetaan kerrata aina parin sadan sivun välein. Lukukokemuksen jouhevuus kärsii tästä ylenpalttisesta pituudesta – vaikka haluaisi, tätä ei voi oikein lukea yhdeltä istumalta. Kokonaisuutena teos on rehellisen perinteistä avaruusscifiä, jossa on alieneita ja avaruusaluksia. Tuttua ja turvallista, mutta ehkä juuri sen takia varsin tyydyttävää.

Antti Oikarinen