|
The
Lord of the Rings:
Two Towers
- Taru sormusten herrasta:
Kaksi tornia
Tolkienin massiivisen fantasiatarun toisen jakson
oletti kääntyvän hankalahkosti elokuvaksi
- siinä kun tapahtumat ripotellaan moniin ilmansuuntiin
ja toiminta on hyvin eriparista. Peter Jackson on kuitenkin
onnistunut tässä vaikeassa yhtälössä
erinomaisesti. Lopputulos on jopa parempi kuin trilogian
kehuttu ensimmäinen osa, sillä nyt hanskassa ovat
myös vetävästi kulkeva kerronta, henkilöhahmojen
personointi sekä taistelut, joiden tapahtumia on mahdollista
seurata.
Kuten kaikille lienee selvää leffassa seurataan
yhä elossa olevien sormuksen ritarien etenemistä
kohti määränpäitään. Frodo
ja Sam vaeltelevat synkän Mordorin porteilla, Merri
ja Pippin kohtaavat ikiaikaisia metsän valtiaita ja
Aragorn, Legolas sekä Gimli osallistuvat Rohanin ratsastajakansan
kohtalosta käytävään taisteluun. Pahuus
vyöryy ulos velho Sarumanin Rautapihalta, ja kymmenet
tuhannet örkit uhkaavat ihmisten valtakuntia. Sekä
muuta sellaista pientä.
Dramaattiset sotakohtaukset saavuttavat lähes majesteetillisia
mittakaavoja. Eikä vahvoissa tunnetiloissa ole muutenkaan
säästelty - kohtalokkaan kuvakavalkadin lumoamalla
katsojalla on pala kurkussa kerran jos toisenkin. Myös
näyttelijäkaarti äityy nappisuorituksiin,
oli kyse sitten jo viime jaksosta tutuista henkilöistä
tai uusista hahmoista, kuten Kärmekieli Gríma
(Brad Dourif), kuningas Théoden (Bernard Hill) ja
Éowyn (Miranda Otto). Yksi on kuitenkin ylitse muiden:
kokonaan tietokoneanimoituna toteutettu Klonkku on kertakaikkisen
huikea ilmestys. Tässä hahmossa on aitoa luonnetta
ja tragediaa. Jotain, johon ei aiemmin ainakaan tietokonetehosteella
ole pystytty!
Jacksonin tiimin tekemät tarinalliset muutokset saattavat
tietysti ärsyttää tiukimpia Tolkien-puristeja,
mutta elokuvan toimivuuden kannalta ne osoittautuvat pääosin
oikeiksi ja tarpeellisiksi. Mitä nyt enttien paimentaman
metsän jättäminen Helmin syvänteen taistelun
ulkopuolelle syö hieman ratkaisevan käänteen
uskottavuutta. Ja jälleen on ihmeteltävä,
kuinka täydellisesti Uuden-Seelannin jylhät ja
vaihtelevat maisemat istuvat Tolkienin visioon.
Jos nyt jostain on pakko nipottaa, niin ehkäpä
Legolasin ”haltiafilosofisia” repliikkejä
sekä Gimlin vitsinvääntöä olisi
voinut hieman rajoittaa. Myös keskelle tarinaa kömpelösti
upotettu tilanteenkertaus on turhaa rautalangan taivuttelua.
Ja olihan se musiikkiraitakin aika melodramaattista perustuubaa.
Kaikkia näin laajan kirjallisen tuotoksen rikkauksia,
nyansseja ja yksityiskohtia ei tietenkään ole
mahdollista tavoittaa kolmituntisessa elokuvassa. Kaksi
tornia hyökyy siitä huolimatta sellaista suurta
sankaritoimintaa, että oksat pois.
Toni Jerrman - 5 p
Treasure
Planet
- Aarreplaneetta
Disney-yhtiö
on näköjään ryhtynyt tuuppimaan valkokankaille
useammankin leffan vuodessa - vieläpä keskittyen
viime aikoina juuri scifi-tarinoihin. Atlantis ja Lilo &
Stitch olivat mainioilla tavoilla perinteistä hiirenkorva-tyyliä
uudistavia herkkupaloja, mutta valitettavasti Treasure Planetin
kanssa harpotaan niin monta mailia takapakkia, että
oikein pahaa tekee.
Elokuvan pohjaksi on jälleen haettu klassikkoteos,
tällä kertaa Robert Louis Stevensonin nuortenromaani
Aarresaari. Jotta juttuun on saatu edes jonkinasteista tuoretta
jujua, on tapahtumat siirretty 1700-lukulaiseen scifi-ympäristöön:
valtavat purjelaivat seilaavat avaruuden merivirtoja aurinkoenergiakäyttöisillä
rakettimoottoreillaan, vanhan ajan tavernoja kansoittavat
mitä kummallisimmat muukalaisrodut ja piraatit ahdistelevat
kauppa-aluksia.
Kuvasto on kieltämättä kaunista, mutta jotenkin
sieluttomiksi näiden kulissien hyötykäyttö
jää. Kun pääosa elokuvasta vielä
tapahtuu yhdellä laivalla, ei monipuolisten visioiden
esittelyyn ole edes kovin monia tilaisuuksia. Niinpä
filmi seisoo ja kaatuu keskeisten henkilöidensä
mukana, ja nepä vasta ovatkin vastenmielisen imeliä.
Sankarina yleisön perseitä nuolee sliipatun söpö
teinipoju, josta isän häipyminen on tehnyt sisäisesti
rikkonaisen. Hän tuntee, ettei kukaan ymmärrä
häntä. Niinpä hän on ryhtynyt pseudokapinalliseksi,
joka uhmaa auktoriteetteja, mutta vain silleen kiltisti,
että keskiverto jenkkiäitikin voi sympata hänen
dilemmaansa. Nuoruuden angstia vielä korostetaan sokerisella
laulukohtauksella sekä herkillä lapsuusmuisteloilla.
Kaikkiaan hahmo on kuin entistäkin ärsyttävämpi
pehmoversio Titan AE -animaation päähenkilöstä.
Jotta hunajakuorrutus valuisi varmasti reilinkien yli, on
leffan pahiksesta, ahneesta John Silveristä, tehty
vain ulkoisesti ärtsy ja ilkeä äijänköriläs.
Sisimmässään hän on hulppean hyväsydäminen
nallekarhu ja oiva isänkorvike kärsivälle
teinillemme.
Siltä varalta, että tämä ei vielä
riittäisi ykän lennättelyyn, on mukaan ahdettu
se pakollinen hassu sivuhenkilö oikein triplattuna!
Näin puhkikaluttu hönöilyä, tuittuilua
ja kaatuilua saadaan mukaan niin vanhan astronomin, kolhiintuneen
robotin kuin muotoaan muuttavan vaaleanpunaisen palleronkin
toimesta. Ja se kuulkaas ei ole juhlaa se. Puhumattakaan
siitä piereskelevästä alienista, joka on
niin riemastuttava, että voi pojat sentään...
Kauheaa kakkaa kankaan täydeltä.
Toni Jerrman - 2 p
LEFFA-arvostelut
jatkuvat Tähtivaeltaja 4/02:ssa. Mukana mm. RING, SPIDER,
PLUTO NASH ja HARRY POTTER.
|
