Jeff VanderMeer & Shokki 4/02

1970-luvulla useatkin sarjakuvalehdet opettivat suomalaisille kulttuurin aakkosia. Jymy ja Huuli vetivät esille amerikkalaisen undergroundin. Zoom ja Ruutu väläyttivät esimerkkejä ranskalaisen kielialueen monipuolisesta tarjonnasta. Sarjis osoitti tietä kohti kotimaisen sarjakuvan nousua. Mutta tässäkin joukossa Shokki loisti muiden yläpuolella. Se toi kauhun Suomeen.
Kolmekymmentä vuotta sitten Suomessa elettiin yhä holhousyhteiskunnassa. Erityisesti maamme kansalaisia varjeltiin kauhulta. Lähes kaikki vanhemmat ja uudemmat kauhuelokuvien klassikot olivat aikojen saatossa jääneet sensuurin haaviin. Kauhukirjallisuutta oli käännetty varsin vähän. Televisiossa oli sentään esitetty muutamaa kauhuteemoja sivuavaa sarjaa (esim. Twilight Zone ja The Munsters), mutta silti monikaan ei varmaan tiennyt, mitä olivat vampyyrit, ihmissudet tai zombiet. Suomesta puuttuivat kunnolliset hirviöt.
Omalta kannaltani kyseessä oli perin paha puute, sillä jostakin syystä olin lapsesta saakka ollut kiinnostunut hirviöistä. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kummassa näin oli päässyt käymään. Jossain Yhdysvalloissa oli aivan tavallista, että lapset ihastuivat hirviöihin, sillä siellä kauhuelokuvia näytettiin televisiossa aina 1950-luvulta lähtien. On tietysti mahdollista, että Suomen television niukka kauhuanti sai minut heräämään tähän uuteen kulttuuritodellisuuteen, mutta minkäänlaisia muistikuvia minulla ei asiasta ole. Joka tapauksessa vietin melkoisen osan 1960-luvun lopusta etsimällä kauhukamaa. Ihan mikä tahansa olisi kelvannut - ainakin sellainen, mitä ala-astetta käyvän koululaisen budjetti olisi kestänyt - mutta kovin paljon ei vastaan tullut.
Kumisia lepakoita ja hämähäkkejä myytiin vapputoreilla. Joissakin purukumikuvissa ja -tarroissa vilahti melkein hirviöitä. Näistä varsinkin hassut kirjainten ja numeroiden muotoiset oliot vetosivat minuun, ja sittemmin onkin paljastunut, että ne oli suunnitellut primitiivisen sarjakuvakauhun legenda Basil Wolverton.
Kauhuhulluuteni joutui siis tyytymään niukkuuteen, kunnes eräänä päivänä loppuvuodesta 1972 olin koulun jälkeen odottelemassa bussia Kangasalan linja-autoasemalla. Pienen rakennuksen toisessa päässä oli pimeä ja nuhjuinen kioski, jonka ikkunassa roikkui muutamia sarjakuvalehtiä. Silmäillessäni tarjontaa, huomasin Shokin ensimmäisen numeron. "UUSI LEHTI", julistivat mustat pölkkykirjaimet keltaisella pohjalla. "52 KARMEAA SIVUA", kertoi keltainen teksti punaisen räjähdyskuvion sisällä. "EI LAPSILLE EIKÄ HEIKKOHERMOISILLE", ilmoittivat pienet punaiset kirjaimet kannen oikeassa alalaidassa. SHOKKI-logo oli verta valuva. Ja lehden kannessa ihmissusi ja vampyyri taistelivat goottilaisen kirkon raunioissa!
Se oli paras kansikuva, jonka olin koskaan nähnyt. Kansi ei varsinaisesti kertonut, oliko kyseessä sarjakuvalehti vai mikä, mutta minä tiesin pitäväni Shokista, oli se sitten mitä hyvänsä. Ostin sen ja luin pari ensimmäistä sarjakuvaa bussissa matkalla kotiin. Sen jälkeen olinkin vakuuttunut siitä, että käsissäni oli paras lehti koko maailmassa.

Hirviöt valtaavat maamme

Shokin ensimmäisen numeron kansikuvasta vastasivat klassiset fantasia- ja kauhukuvittajat Roy Krenkel ja Frank Frazetta, joten sen suurta tehoa ei tarvitse ihmetellä.
Itse asiassa Shokki ei suinkaan ollut varhaisin Suomessa julkaistu kauhusarjakuvalehti. Williams-yhtiön Kauhu oli ehtinyt ulos jo muutamia kuukausia ennen Semicin pyörittämää Shokkia. Kauhu nappasi materiaalinsa kuitenkin DC-yhtiön lehdistä, jotka Yhdysvalloissa joutuivat 1970-luvulla vielä tiukasti mukautumaan paikallisen sarjakuvasensuurin vaatimuksiin. Siksi sen tarinat enimmäkseen koittivatkin kierrellä varsinaisia kauhuaiheita. Shokin sisällöstä suurin osa tuli sen sijaan Warrenin Creepy- ja Eerie-lehdistä. Koska ne olivat mustavalkoisia, ei sensuuri koskenut niitä, joten ne velloivatkin antaumuksella veressä ja hirviöissä.
Shokki voitti laadukkuudessaan myös Semicin muut kilpailevat julkaisut. Warren-materiaalista koostettu Vampirella pääsi tosin lähelle, mutta Marvel-lähteestä ammentaneet Frankenstein ja Ihmissusi sekä Dracula kärsivät kauhutarinoiden tunkemisesta supersankarikustantajan jäykkään muottiin.
Shokki myös esitteli suomalaiselle yleisölle sekä perinteisempää että uudempaa amerikkalaista sarjakuvataidetta varsin kattavasti. Mukana oli niin veteraaneja EC-yhtiön 1950-luvun kauhulehdistä (Reed Crandall, Johnny Craig, John Severin) kuin underground-puolen piirtäjiäkin (Richard Corben, Larry Todd, Roger Brand). Alex Raymondin luoma piirrostyyli jatkui Al Williamsonin ja Angelo Torresin taiteessa, ja 1970-luvulla Suomessa vain Sarjakuvat-kirjasta tutun Will Eisnerin kehittämä kerrontatekniikka eli Mike Ploogin sarjakuvissa. Ilman Shokkia monien edellä mainittujen taiteilijoiden suomeksi julkaistu tuotanto olisikin varsin vähäistä.
Mistään täydellisestä julkaisusta ei silti Shokinkaan kohdalla ollut kysymys. Vuosikerrat 1973 ja 1974 olivat vielä tasaisen hyviä, mutta vuoden 1975 alusta alkoi yllättävän jyrkkä alamäki. Yksittäisiä erinomaisia tarinoita eksyi toki mukaan tuolloinkin, mutta selvästi lehti ei ollut entisensä. Vuoden 1976 kuluessa tunne vain vahvistui, sillä kukaan ei enää näyttänyt välittävän lehden sisällöstä. Niinpä Shokin lopettaminen numeroon 13/76 ei ollut mikään yllätys. Se oli vain yksinkertaisesti tullut tiensä päähän.
Syy Shokin romahdukseen on pitkään ollut hämärän peitossa. Viime vuosina on kuitenkin ilmestynyt parikin kirjaa (Stephen Sennitt: Ghastly Horrors ja David A. Roach & John B. Cooke (toim.): The Warren Companion), jotka antavat olennaista tietoa kauhusarjakuvien julkaisusta Yhdysvalloissa 1960- ja 1970-luvulla. Shokin käyttämän materiaalin epätasaisuus selittyykin osittain Warrenin kehityskausien kautta.

Pekka Mannisen massiivinen SHOKKI-artikkeli jatkuu Tähtivaeltaja 4/02:ssa!