Täydellisessä maailmassa ruusukaali maistuisi tyrnimarjalta, Amerikassa kustannustoimittajat olisivat streptokokkien sijasta ihmisiä ja nimi Barry Hughart olisi kaikkien huulilla. Ainakin tähän viimeisimpään kaikki edellytykset olivat kohdallaan.

Amerikkalainen Barry Hughart ilmaantui kustannusmaailmaan figuratiiviset torvet soiden esikoisromaanillaan Bridge of Birds (1984). Tarina muinaisesta Kiinasta, jota ei koskaan ollut, oli jotain niin poikkeuksellisen tuoretta, että se sai lukijoiden ohella myös kriitikot lähes yksimielisen haltioituneeseen tilaan. Ja syystäkin. Romaani puhuu omaa selkeätä kieltään ällistyttävän omaperäisestä ja taitavasta prosaistista, joka hallitsee kiinalaisen kulttuurin kuin diplomiekonomi veronkierron. Sellaista paikallisten hajujen, makujen ja värien sinfoniaa kirjoitettuna niin aidon tuntuisella periodityylillä, että hetken aikaa illuusio ”Barry Hughartista” ehdan mandariinikiinalaisen pseudonyymina on melkeinpä täydellinen.

Pääosan varastavat kuitenkin kirjan unohtumattomat päähenkilöt. Vaka vanha Li Kao on kiinalainen tietäjä iänikuinen ja äärimmäisen viisas magian suhteen. Mutta hänen luonteessaan on pieni virhe: hän on äärimmäisen epäviisas alkoholinkäytön suhteen. Li Kaon hiomattomuutta on tasoittamassa hänen sidekickinsä, lihaspuolesta vastaava Number Ten Ox, klassinen ”viisas narri”. Number Ten Ox pitää itseään tyhmänä ja sivistymättömänä ja korostaa tätä usein kertojan ominaisuudessa, mutta lukija tietää toisin. Oxista löytyy sellaista yksinkertaista arkielämän viisautta, jota kirjanoppinut Li Kao ei välttämättä tule edes ajatelleeksi. Vastaavat rivien välistä löytyvät pikku yksityiskohdat ovat niitä Hughartin hienoja henkilökuvaukseen liittyviä neronleimauksia.

Romaani voitti vuonna 1985 oikeutetusti World Fantasy -palkinnon. Muistan yhä, miten kirjan luettuani olin onnesta soikeana. Juuri tällaista omaperäisyyttä länsimainen fantasiakirjallisuus oli pitkään ollut vailla! Ja meidän Hughart-fanien suureksi riemuksi lisää oli luvassa.

The Story of The Stone (1988) on aivan yhtä hyvä, ellei jopa parempi kuin esikoinen. Sitä seurasi Eight Skilled Gentlemen (1991), näistä kolmesta kirjasta kaikkein kunnianhimoisin.

Tämän jälkeen Hughartin oli tarkoitus jatkaa Master Li / Number Ten Ox -romaanisarjaa vielä neljällä kirjalla, ja kokonaisuuden piti kulminoitua sankariparin kuolemaan. Myös aiheen elokuvasovituksesta oli puhetta. Täydellisessä maailmassa näin olisi varmasti käynytkin. Mutta kun ruusukaali maistuu yhä virtahevon oksennukselta, streptokokit nostavat liksaa Yhdysvalloissa ja Hughartin muistaa enää harva, niin oikeasti se meni näin:

Ensinnäkin esikoisromaanin kovakantisena julkaissut St. Martin’s Press oli lahjakkaasta kirjailijastaan niin kiinnostunut, ettei vaivautunut lähettämään edes onnittelukorttia World Fantasy -palkinnon johdosta. Pokkarin julkaisseen Ballantinen kanssa meni hyvin siihen saakka, kunnes Hughartin kustannustoimittaja onnistui kuolemaan. Tämän seuraajat unohtivat miehen kirjaimellisesti tyystin. Mutta avioliitto Doubledayn kanssa se vasta huisin vänkä olikin. Ensinnäkin kakkosromaani julkaistiin kolme kuukautta ennen virallista ilmestymispäivää, ja pienestä painosmäärästä johtuen se oli kadonnut kirjakauppojen hyllyiltä ensimmäisten arvostelujen ilmestyessä. Kolmannesta kirjasta puolestaan julkaistiin kovakantinen ja pokkari samanaikaisesti ja sitten ilmoitettiin, että seuraavat kirjat pistettäisiin pihalle pelkästään pokkareina mitättömän pienin ennakoin. Ja mitä siihen elokuvaversioon tuli, niin filmifirman liituraitapukuinen polyyppi oli loihe lausunut osapuilleen jotta: ”Ai että mun niinkö pitäis tuottaa leffa vinosilmistä?” Exit the silver screen as well.

Tästä absoluuttisen suivaantuneena Hughart löi lapun kirjallisen uransa luukulle, ja siinä se on pysynyt viimeiset 12 vuotta. Ruusukaali tulee maistumaan virtahevon oksennukselta todennäköisesti aina siihen asti, kunnes joku sammuttaa maailmankaikkeudesta valot ja sulkee oven perässään. Mutta silti Barrylle nöyrä kiitos edes näistä kolmesta kirjasta, jotka ovat kauneimpia, hauskimpia ja viisaimpia romaaneja mitä olen koskaan lukenut. Juuri tällainen muinaisen Kiinan olisi pitänyt olla.

HANNU BLOMMILA