Amerikkalaiskirjailija Michael Swanwick esiteltiin laajasti Tähtivaeltajan lukijoille numeron 2/03 artikkelissa. Sittemmin hän kävi myös Suomessa Finncon X - Eurocon 2003 -tapahtuman kunniavieraana ja otti yleisön haltuunsa rennolla esiintymisellään.

Swanwickilta on suomennettu useita novelleja sekä yksi romaani, vuonna 2003 ilmestynyt Rautalohikäärmeen tytär. Mutta mitä mieltä mies itse onkaan omasta tuotannostaan tai tieteis- ja fantasiakirjallisuuden nykytilasta? Näin hän kertoili asioista elokuun alkupuolella Helsingissä.

TJ: Sinulla on tapana aloittaa tarinasi erittäin tehokkaasti ja koukuttaa lukija heti kättelyssä. Mietitkö aloituksiasi kovinkin tarkkaan?

MS: Teen todella paljon töitä niiden kanssa. En luota taitoihini niin paljon, että uskoisin yleisön haluavan lukea tarinoitani vain siksi, että ne ovat minun kirjoittamiani. Olen sellainen tuskasteleva ja hätää kärsimässä oleva kirjailija, jolla on tarve tarttua lukijaa kaulasta niin pikaiseen kuin mahdollista. En käytä pitkiä alkuselittelyjä, joissa väännettäisiin rautalangasta, mistä oikein on kyse ja kuka kukin on.

Minusta tarinan aloitus on kuin oviaukko, josta lukijat kurkistelevat sisään. Yleensä he ovat kuitenkin hyvin empiväisiä, joten sinun pitää mennä heidän luokseen, asettaa lämmin käsi rauhoittavasti heidän olalleen - ja tuupata heidät vauhdilla alas portaita! Sitten pidät heidät kunnon tahdissa ainakin ensimmäisen luvun loppuun saakka. Niin, etteivät he edes tajua uppoutuneensa lukemaan tarinaa, saati sitten, että pystyisivät keskeyttämään sen.

Siinä vaiheessa, kun kirjoitan ensimmäiset lauseet, olen yleensä työskennellyt kirjan kimpussa jo yli vuoden. Keksittyäni idean pallottelen ja kehittelen sitä, teen tutkimusta ja muistiinpanoja. En ryhdy itse kirjoitustyöhön ennen kuin kasassa on todella hyvä aloitus sekä selvä käsitys siitä, kuinka tarina päättyy. Sitä, mitä siinä välillä tapahtuu, minun ei tarvitse tietää ennakolta, se on lähinnä löytöretki. Mutta kun tiedän lopetuksen, voin ohjailla koko tarinaa sitä silmälläpitäen. Niinpä kun lukija pääsee kirjan loppuun, tuo päätös tuntuu väistämättömältä. Tarinan aikana on tietysti mahdollista eri tavoin kääntää lukijan huomio pois tuosta ratkaisusta, niin että se tulee hänelle yllätyksenä. Kun itse tiedät, kuinka kertomus päättyy, on lukijaa helpompi johtaa harhaan.

Olen myös hyvin hidas kirjailija, mistä syystä tarinoissani on aina runsaasti yksityiskohtia ja viitteitä. Jos luvun kirjoittamiseen käyttää kuukauden verran aikaa, sitä tulee hiottua aina vain uudelleen ja lisäiltyä pikku vitsejä sekä muuta. Ei noita kaikkia ole tarkoituskaan huomata. Tärkeintä kuitenkin on, että pintajuoni toimii. Näin vähemmän tarkkaavainenkin lukija viihtyy kirjan parissa eikä tunne itseään petetyksi tai luule, että häneltä on jäänyt jotain huomaamatta. Toisaalta ne ihmiset, joilla on tapana lueskella kirjaa useampaankin otteeseen ja etsiä piilotettuja merkityksiä, salaisuuksia sekä sen sellaista, löytävät kyllä niitäkin.

TONI JERRMANIN HULPPEAN LAAJA SWANWICK-HAASTATTELU JATKUU TÄHTIVAELTAJA 4/03:ssa.