|
'On
ihmisiä, joiden mielestä on vaarallista kohdata
uusia ideoita, tai rehellisesti, avoimesti ja suorasukaisesti
tarkastella epätavallisia näkökulmia. Tällaisilta
jänöjusseilta William Barton säikäyttää
rieskat housuihin.'
John
Barnes, haloo! Et kai sinä tosissasi väitä
science fictionin olevan niin relevanttia ja yhteiskunnallisesti
radikaalia herätekirjallisuutta, että sen avulla
kyetään järkyttämään jonkun
piruparan maailmankuvaa aina kalsaripyykkiin asti?
Paitsi toisaalta... jos ihan rehellisiä ollaan: William
Bartonin romaani When Heaven Fell herätti minussa hieman
saman kaltaisia mietteitä. Ja jotta kehtaisin katsoa
itseäni peilistä, on tunnustettava, että
vastaavanlaisia tuntemuksia minussa saa aikaan oikeastaan
jokainen Bartonin romaani.
Harvinaisen sitkeästi aina ns. kulta-ajasta lähtien
lehti- ja kirjallisuustoimittajat ovat suorastaan lietsoneet
sitä näkemystä, ettei science fiction todellakaan
ole mitään muuta kuin halpaa eskapismia, jonka
pääasiallisena kohderyhmänä ovat 'teknisesti
orientoituneet' (lue: nörtit) esipuberteetti-ikäiset
pojat. Heidän orastavaan seksuaalisuuteensa onkin vuosien
mittaan pyritty myynninedistämismielessä vetoamaan
niillä kaikkein klassisimmilla ja banaaleimmilla pulp-kansilla.
Kyllähän te kaikki olette ne nähneet: messingistä
taotuilla tissiliiveillä (isoilla! Ja pystyillä...)
varustettua Houria uhkaa karsea mulkosilmäinen ulko-avaruuden
lonkerohirviö. Ja se jätetään vielä
kivasti moniselitteiseksi, että mitä sillä
lötkömömmöllä oikeastaan ON mielessä...
Nykyään scifi-hyllyt täyttävistä
hyvistä kirjoista tulee onneksi sellainen tunne, että
science fiction on lopultakin aikuistunut. William Bartonin
kirjoista kuitenkin huomaa selvästi, kuinka traumaattinen
tuo scifin lapsuus oikein olikaan. Minkä seurauksena
meillä on nyt harteillamme katkera ja kyyninen aikuinen,
joka on tajunnut hopeisten kuurakettien kaiken aikaa olleen
pelkkää kusetusta ja etteivät ne oikeasti
niin pystyt tai isot olleetkaan, kun se tietty messinkinen
alusvaatekerta poistettiin...
Explicit
scenes and language
William
Bartonin kirjoissa on paljon seksiä. Ei. Sitä
on itse asiassa aivan älyttömästi. Lennetään
avaruuteen ja nussitaan. Sitten soditaan ja nussitaan. Tapetaan
ja nussitaan. Ensin nussitaan ja sitten vielä sen jälkeen
vähän nussitaan. Kuulostaa hölmöltä
ja tahattoman koomiselta, mutta on kaikkea muuta kuin sitä.
Bartonin kirjoissa seksi ei yleensä ole hauskaa tai
erityisen kaunista. Eikä pätkääkään
kiihottavaa, vaan pikemminkin erittäin suorasukainen
keino tuoda julki eri yhteisöjen valtakeskittymät
kaikkein raadollisimmillaan. Jos Bartonin teksteistä
haluaa etsiä jonkinlaista yhtenäistä teemaa,
niin se on juuri seksi vallankäytön välineenä.
Seikka, joka vimmaisesta kirjoitustyylistä päätellen
miestä vielä aivan erityisesti vituttaa. Mikä
taas johtaa siihen, että William Bartonin kirjoja ei
ole oikeastaan yhtään miellyttävä lukea.
Mutta kokemuksina ne ovat avartavia ja ajatuksia herättäviä.
Esimerkiksi netistä on voinut bongata itkupillien valituksia
siitä, miten Bartonin henkilöhahmot eivät
ole mukavia ihmisiä, joihin olisi kiva samaistua. Totta,
mutta Bartonin hahmot eivät ole myöskään
totaalisia, pahansuopia paskiaisia - ainoastaan epätäydellisiä
ihmisiä niin kuin elävässä elämässäkin.
Tämä on oikeastaan se seikka, mikä tekee
Bartonin kirjojen lukemisesta niin antoisaa. Vaikka hän
innostuisi miten huimaan sense of wonderiin tahansa, niin
hän onnistuu aina pitämään henkilönsä
kitkerän, elämänmakuisen realistisina.
Hannu
Blommilan Barton-artikkeli jatkuu Tähtivaeltaja 4/99:ssä.
|
