Ninth
Gate
-Yhdeksäs portti
Olen
ehtinyt kehua Arturo Pérez-Reverten Yhdeksäs
portti -romaania Tähtivaeltajan sivuilla jo pariinkin
otteeseen (mm. TV 1/99), ja tämän Roman Polanskin
ohjaaman leffan myötä siihen tarjoutuu jälleen
uusi tilaisuus.
Polanski on yllättävän uskollinen alkuperäiselle
kirjalle, vaikka onkin joutunut yksinkertaistamaan tarinaa
mahduttaakseen sen parituntiseen elokuvaan - poissa on kokonaan
juonikuvio, joka kytkeytyi Alexandre Dumasin kirjoitusten
ympärille. Näin pääosaan kohoaa entistäkin
selvemmin Aristide Torchian 1666 laatima saatanallinen Yhdeksäs
portti -opus. Sen sanotaan sisältävän itsensä
Luciferin tekemiä piirustuksia, joiden pitäisi
toimia avaimina Paholaisen kutsumiseksi maan päälle.
Johnny Deppin näyttelemä bibliofiilinen palkkionmetsästäjä
Dean Corso saa paholaiskirjallisuuteen erikoistuneelta keräilijältä
(Frank Langella) tehtäväksi selvittää
tämän omistaman Yhdeksäs portti -teoksen
aitouden. Työ osoittautuu ennakoituakin vaarallisemmaksi,
sillä kuolema tuntuu seuraavan tiiviisti Corson jalanjäljillä
- kuten myös outo siilihiuksinen mies sekä salaperäinen
vihreäsilmäinen tyttö (Emmanuelle Seigner).
Mistä on kyse? Keitä nämä ihmiset ovat?
Mitä salaisuuksia Yhdeksäs portti kätkeekään
sisäänsä?
Juoni etenee mielenkiintoisesti pitäen jännitystä
herpaantumatta yllä. Paljastuksia riittää
elokuvan viime metreille asti, tunnelmallisen musiikin ja
oivallisen ohjauksen vain avittaessa asiaa. Myös kirjan
jo lukeneille tarjotaan pari uutta ideaa, jotka istuvat
hyvin kokonaisuuteen - vaikka kehottaisinkin ensin katsomaan
elokuvan ja sitten syventämään kokemusta
romaanin kautta.
Hienoisesta yksioikoisuudesta ja pienistä tyylirikoista
huolimatta Ninth Gate kohoaa välittömästi
paholaiselokuvien klassikkosarjaan.
Toni
Jerrman
Stigmata
Näin
vuosituhannen vaihteessa kaikenlainen uskonnollinen hölynpöly
on kohonnut uuteen kukoistukseensa. Elokuvapuolella siitä
käyvät osoituksena vaikkapa Sixth Sense, Omega
Code ja Stigmata.
Kaakkoisbrasilialaisessa kirkossa tapahtuu kummia: vanhan
papin kuolemasta lähtien kynttilät ovat syttyneet
ja sammuneet itsekseen ja madonnapatsas on ryhtynyt itkemään
verta. Touhu vakuuttaa jopa tällaisten ilmiöiden
loogiseen selittämiseen erikoistuneen tiedemiespapin
(Gabriel 'Saatana' Byrne!). Vatikaanin pomot eivät
kuitenkaan halua päästää häntä
tutkimaan patsasta tarkemmin, vaan lähettävät
miehen Yhdysvaltoihin, jossa nuori bailugimma (Patricia
Arquette) on alkanut kärsiä väkivaltaisista
stigmoista. Kuinka ollakaan, oireet alkoivat tytön
saatua haltuunsa tuon Brasiliassa kuolleen papin rukousnauhan...
Katolisen kirkon valtapeleihin liittyvä juonentynkä
tuodaan kuvioihin mukaan aivan liian myöhään
ja siinäkin vaiheessa se vaikuttaa lähinnä
ääliömäiseltä: jos yrität
väittää, että jumaluutta on kaikkialla,
papit tulevat ja tappavat! Muu aika leffasta kuluukin sitten
tutkijapapin ja stigmatamimmin orastavan suhteen seurailuun
sekä päällekäyvän symbolismin esittelyyn
- kyyhkyt lehahtavat lentoon, pisarat putoilevat ja naulat
iskeytyvät lihaan niin monta kertaa, että alkaa
jo naurattaa. Pöhköä sinänsä, sillä
alkupuolella Rupert Wainwrightin visuaalinen leikittely
kuvakulmineen, hidastuksineen, lähikuvineen, väreineen
ja paikoittaisine salamaleikkauksineen vaikutti vielä
tyylikkäältä.
Eikä pidä unohtaa, että Stigmata on lopputekstiensä
mukaan melkeinpä totta: tutkijat ovat todella löytäneet
uuden evankeliumin, joka olisi mullistanut kristittyjen
elämän, ellei katolinen kirkko olisi tuominnut
sitä väärennökseksi...
Toni
Jerrman
Fight
Club
David
'Seven' Fincherin ohjaama Fight Club on varmasti yksi vuoden
1999 kiistellyimmistä elokuvista. Onko kyseessä
aivotonta väkivaltaa tulviva niljake vaiko sittenkin
älykkäästi miehistä uhoa tutkaileva
mestariteos?
Edward Norton esittää unettomuudesta kärsivää
toimihenkilöä, jolle elämä tuntuu olevan
pelkkää kopion kopiota ja ihmiset vakuumisuljettuja
yksittäispakkauksia. Hän hakee ololleen helpotusta
erilaisista tukiryhmistä, joissa saattaa päästää
itkunsa valloilleen. Tilanne kuitenkin muuttuu radikaalisti,
kun hän tapaa lentokoneessa saippuakauppiaaksi esittäytyvän
Brad Pittin ja huomaa kotiin saapuessaan Ikean malliin sisustetun
asuntonsa räjähtäneen taivaan tuuliin.
Tästä alkaa Brad Pittin rosoisen hahmon yllyttämä
matka kohti joka miehessä piilevää lapsellista
machoydintä - irtiotto yhteiskunnan kaavoista ja rajoituksista.
Uuden vapauden keskipisteenä toimii tappeluklubi, jossa
miehet pääsevät mätkimään
toisiaan niin että hiki ja veri vain purskuavat. Kaikki
muu alkaa vaikuttaa merkityksettömältä, ja
pian kulovalkean lailla leviävistä klubeista tulee
adrenaliinikultteja, joiden jäsenet ovat valmiita mihin
tahansa johtajansa puolesta. On koittanut aika iskeä
kaikkialle levittäytyvää kulutushysteriaa
ja mammonan valtaa vastaan...
Fight Club on ristiriitainen elokuva, jossa vimmainen visuaalinen
asu sekoittuu Bret Easton Ellis -tyyliseen satiiriin, yltiöpäiseen
henkilökuvaukseen, uskomattomaan tarinaan sekä
rajuihin juonenkäänteisiin. Filmi ei suostu noudattamaan
millekään kertomusgenrelle kuuluvia konventioita.
Siitä ei voi koskaan varmasti tietää, onko
se tosissaan vai ei. Se rynnii surutta sinne, minne muut
eivät uskalla edes kurkistaa.
Olisikin helppo väittää, että Fincher
on seonnut ja hukannut täydellisesti ajatustensa punaisen
langan, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Fight
Club on pieteetillä luotu, pinnallisia tulkintoja uhmaava
palapeli. Lähes ballardmainen sukellus ihmismielen
sisäavaruuteen - surrealistinen ja makaaberi visio
maailmasta päähenkilönsä psyykkisen
sairaskertomuksen läpi nähtynä.
Positiivisen häiritsevä kokemus.
Toni
Jerrman
Elokuva-arvostelut
jatkuvat Tähtivaeltaja 4/99:ssä.
|
