Hongkong ja Japani
4/99

• Uutiskuvat
• Toni Jerrman: Rakkautta ja anarkiaa aasialaiseen malliin
• Pekka Manninen: Teräsliljafiction
• Antikuvat
  
• Kutzpah
• Hannu Blommila: William Barton
• Elokuvat
  
• Kansi:
  Sami Saramäki

Yksi sana. Lukekaa se vaikka huuliltani. Ihastuttava.
Eläinsaagoissa on kautta aikain tuntunut olevan sama perusvika: liiallinen samankaltaisuus. Oli sitten kyse okapeista, jäniksistä, vihikoirista, molukkiravuista, pyhistä pillerinpyörittäjistä, kissoista tai satiaisista, niin perusjuoni kuvaa yleensä sitä, miten yhteisö joutuu tietyn sankarillisen yksilön johdattamana pakenemaan kotiseudultaan suuren uhan, ihmisten tai omien mytologioidensa pimeyden voimien edessä. Koko iänikuinen hyvän ja pahan välinen vastakkainasettelu kyllä jo syö miestä.
Mammutit pohjaa kieltämättä myös samaan tuttuun perusformaattiin, mutta se on pelkkää ohutta pintaa.
Nykyaika ja Siperia. Mammutteja on yhä olemassa. Pieni mammuttiyhteisö elää nimeämättömäksi jääneellä saarella, joka voisi olla Novaya Zemlya tai sitten ei. Ympäröivä todellisuus sekä arktisen tundran karu kauneus avautuu lukijalle mammuttien näkökulmasta. Mammuteilla on huono näkö mutta hyvä kuulo. Ne aistivat maailman pulssin ja niitä ympäröivän todellisuuden katkeamattoman elämän ja kuoleman syklin, missä napaketut, jääkarhut, hylkeet ym. yrittävät parhaansa mukaan selviytyä karussa maassa. Baxterin miljöökuvaus on erinomaisen evokatiivista. Arktinen todellisuus avautuu lukijalle niin elävästi, että alkaa tehdä jo mieli kuumaa rommia.
Ehdottoman pääosan varastavat kuitenkin mammutit. Fysiologialtaan ja rakenteeltaan nämä esihistorian hämäriin kadonneet eläimet olivat varmasti juuri sellaisia kuin miksi Baxter niitä kuvaa, mutta entistä kiehtovammaksi kaiken tekee Baxterin fiktiivinen visio mammuttien tavoista, miljoonien vuosien taakse ulottuvista muistoista ja suurista saagoista. Mammuteilla on myös muistonsa Kadotetuista, pedoista joita ei voi vastustaa. Kun lauman nuori naaras, Hopeaturkki, näkee Kadotettujen kätten töitä, suorien viivojen pesän, joka osoittautuu hylätyksi Neuvostoliiton ilmavoimien tukikohdaksi, käy viimeistään selväksi kyseessä olevan ihmisten.
Mammuteilla ei ole jumalia tai paholaisia ja tämän vuoksi mammuttien on vaikea tajuta Kadotettujen vaarallisuutta.
Okei, onhan tämäkin pitkälle sitä eläinsaagojen " yhteisön pako ylivoimaisen uhan edessä" -perusraaka-ainetta, mutta kirjan hienot detaljit sekä niin mammuttien kuin miljöönkin upea kuvaus todistavat, että tuohon formaattiin on mahdollista puhaltaa oma tuore henkäyksensä. Kirjaan on kyllä eksynyt pari pientä painovirhepirulaista, mutta se on pelkkää kosmetiikkaa. Myös Pekka Pakkalan käännös ajaa hyvin asiansa, vaikkei siitä mitään erikoiskunniamainintoja osaakaan antaa.
Pakko se sanoa on vielä kerran: Mammutit on ihastuttava kirja. Kaunis ja surullinen, joka vangitsee silkalla sadunomaisella realistisuudellaan. Yleensä kun kuulen sanan trilogia, poistan pistoolistani varmistimen - Mammutit on nimittäin sellaisen ensimmäinen osa. Mutta ainakin tällä kertaa jaksan odottaa jatkoa vähintäänkin kiinnostuneena.

Hannu Blommila

J.G. Ballard
Tornitalo
(High-Rise)
(Suom. Ville Keynäs. Loki)

Scifi-maestro Ballardin klassikkosuomennokset jatkuvat seksikkäitä auto-onnettomuuksia tulvineen Crashin jälkeen moderniin kerrostalokompleksiin sijoittuvalla Tornitalolla.
Lontoon lähistölle rakennettu uusi 40-kerroksinen tornitalo tarjoaa hyvin toimeentulevalle asujakunnalleen kaiken sen, mitä he voivat haluta: on kauppaa, kampaamoa, uima-altaita ja niin edelleen. Itse asiassa rakennus on lähes itseriittoinen kokonaisuus, oma keinotekoinen maailmansa, josta ei ole tarve poistua kuin työpaikalla käydäkseen. Se on turvallinen saareke keskellä arjen taistoa - tai niin ainakin voisi luulla.
Betoni- ja ihmismassojen vääjäämättömässä puristuksessa tuo valtava kolossi muuttuu kuitenkin höyrykattilaksi, joka riisuu asukkailtaan heidän viimeisetkin inhimillisyyden rippeensä. Siitä muodostuu ihmisten alhaisimpien vaistojen ohjaama maailma pienoiskoossa.
Kaikki alkaa suhteellisen viattomasti pienistä riidoista ja kinasteluista, mutta vähitellen kateus, ennakkoluulot ja pelko alkavat nostaa yhä selvemmin päätään. Irrationaalisen väkivallan uhka leijuu ilmassa, sivistyneen käytöksen normit heitetään roskakoppaan ja niin henkinen kuin fyysinenkin rappio saa talossa yhä selkeämmin jalansijaa. Edessä on hurja syöksy vandalismin, barbarismin ja primitivismin syövereihin.
Ballardin romaani saattaa päällepäin näyttää yhden irrallisen tapahtumaketjun kuvaukselta, mutta käytännössä se resonoi monitasoisesti niin menneen, nykyisyyden kuin tulevankin kanssa. Omalla tavallaan se on nurinpäin käännetty kuvaus ihmiskunnan kehityksestä yksinäisestä metsästäjätappajasta demokraattisiksi yhteisöiksi. Toisaalta se vertautuu selvästi esimerkiksi Englannissa niin yleisiin kerrostaloslummien muodostamiin rappiolähiöihin, joihin on tungettu kaikki toivottomina pidetyt sosiaalitapaukset. Kolmanneksi kirja symboloi hyvin sitä, kuinka persoonaton kehitys ja tietoteknologia kahmii itselleen ihmisten sosiaalisen kontekstin ja yhteydenpidon, kaiken sen vuorovaikutuksen, josta moraali ja inhimillisyys rakentuu.
Tornitalon merkityksiä voisi listata loputtomiin. Riittäköön nyt kuitenkin toteamus, että lukee kirjaa sitten millä tavalla tahansa, se tarjoaa makaaberin ja ajatuksia herättävän vision, jota - kansitekstiä mukaillakseni - sopii suositella ainakin kaikille, joilla on naapureita.

Toni Jerrman

Philip K. Dick
Simulantit
(Simulacra)
(Suom. J. Pekka Mäkelä. Like)

Simulantit kuuluu monessakin mielessä Dickin merkkiteoksiin. Ensinnäkin se päivittää jälleen kerran miehen keskeisiä kysymyksiä todellisuuden illuusiosta sekä ihmisen ja androidin suhteista.
Romaani tapahtuu ankarien normien säätelemässä Euroopan ja Amerikan Yhdysvalloissa, jossa epäonnisten ainoa henkireikä on ajatus pakomatkasta Marsiin Hullun Luken pellistä ja pahvista kyhätyillä kosla-raketeilla. Ihmiset ovat jakautuneet jyrkästi kahteen eri kastiin, joista vain ylemmälle annetaan oikeaa tietoa historiasta ja poliittisista realiteeteista - työläiset joutuvat tyytymään huolella muokattuun huijaukseen. Valtaa näyttää pitävän aina yhtä hehkeänä ja karismaattisena pysyvä äitihahmo, Ensimmäinen Nainen, jolle kansalaiset pääsevät neljän vuoden välein äänestämään uuden presidenttiaviomiehen - joka itseasiassa kuitenkin on suuryritysten tätä tarkoitusta varten rakentama simulantti. Tavallisesti simulantteja käytetään "naapurin perheinä" helpottamaan Marsiin muuttavien siirtolaisten yksinäisyyttä ja eristyneisyyden tunnetta, jäljitelminä elämän läsnäolosta.
Dickille ominaista on myös se, että romaani vilisee viitteitä saksalaisuuteen sekä psykoterapiaan ja että kirjan keskushenkilöt ovat pääasiassa tavallisia mattimeikäläisiä, jotka tahtomattaan sotkeutuvat keskelle maata mullistavia tapahtumia.
Vince Strikerock on asuintalonsa henkilöllisyystarkastaja, joka menettää vaimonsa ja ajautuu pettämään veljensä luottamuksen. Veljen, joka on töissä konkurssikypsässä simulantti-nyrkkipajassa ja haaveilee vanhan elämänsä taakse jättämisestä. Myös Ian Duncan etsii tekosyytä luopua kaikesta, mutta päätyy yrittämään vielä kerran nuoruutensa ruukkumusisointia. Päähenkilöistä maineikkain on ahdistavista pakkomielteistä kärsivä psykokineettinen pianistilegenda Richard Kongrosian. Ja kaikki he ajautuvat syystä tai toisesta viimeisen laillistetun psykoanalyytikon, Egon Superbin hoiviin.
Mutta tämä on vain pintaraapaisua romaanin rikkaaseen henkilö- ja tapahtumagalleriaan. Unohtaa ei sovi valtakunnanmarsalkka Hermann Göringiä, mahdollisesti uusfasistista Jobin pojat -liikettä, von Lessingerin aikamatkustuslaitetta, Ganymeden fossiili- ja protoplasmalöytöjä, Pohjois-Kalifornian primitiivisiä säteilymutantteja, kartellimonopolien ja valtion valtataistelua, Abraham Lincoln -kerrostalon kykyjenetsintäiltoja tai joka paikkaan tunkevia, siivottoman sitkeitä kärpäsmäisiä mainoskoneita.
Simulantit on riemastuttavan monipuolinen teos, joka tulvii niin scifistisiä kuin satiirisiakin yksityiskohtia. Se on terävää yhteiskuntakritiikkiä sekä valitettavan toteutunutta visiointia suuryritysten ja medioiden sumutusvoimasta. Ja se on myös syvällistä tutkailua ihmiselämästä ja tunteista, jotka meitä kaikkia ohjaavat.

Toni Jerrman

Kirja-arvostelut jatkuvat Tähtivaeltaja 4/99:ssä.