|
Venäjän
luodessa rauhaa Kaukasukselle tavallista raskaammalla ystävänpäivän
kirjepommilla ja Indonesian asevoimien kamppaillessa keppejään
uhkaavasti heiluttelevien separatistien keralla, aion kääntää
katseeni LaLa-maan kummallisuuksien suuntaan ja kertoilla
hieman sodasta ja Uudesta Fantasiasta.
Sota on aina ollut yksi fantasiakirjallisuuden valtavirroista,
yhdessä niin suositun vaellus- ja tehtäväfantasian
kanssa. Lähes kaikessa 90-luvulla Suomeksi käännetyssä
ja myyntilistojen kärjessä keikkuneessa mammuttitautisessa
fantasiassa kulkee punaisena lankana sodan teeman ja sotilaat.
Tolkienilla oli suuri sotansa, kuten on Jordanilla, Eddingsillä
jne.
Suuri kliimaksi ja valtakuntien kohtalot ovat toki kiinnostavia
ja varmasti myyviä aiheita, mutta kuinka hyvin fantasiakirjailija
kuvaa esimerkiksi tavallista rivisotilasta. Vastauksen hakeminen
on varsin työlästä, sillä tarinoiden
päähenkilöiden tausta tapaa useimmiten olla
aatelinen, yleensä peräti kruununperijä,
tai sitten kyseessä on hemmo, joka hallitsee miekankäytön
salat ja niksit tavallista pulliaista moninkertaisesti nokkelammin.
Ja eipä aikaakaan, kun hän jo johtaa omaa joukko-osastoaan
tai seikkailee yksin tein Conanin ja vastaavien tapaan.
On kuitenkin olemassa kirjailijoita, joiden tarinoissa tavallisen
rivimiehen kertomus saa sijansa. David Gemmell on jo klassikko,
mutta viime aikoina on löytynyt muutama varsin mielenkiintoinen
uusi nimikin.
Elisabeth Moon on, kuten David Drake, entinen ammattisotilas
(merijalkaväessä). Hänen Paksennarrion-tarinansa
ovat mainio esimerkki siitä, miten kirjailijan omakohtaiset
kokemukset näkyvät tekstistä.
Paksennarrion (Paks) on lammasfarmarin tytär, joka
karkaa vanhempiensa luota pakkoavioliiton kynnyksellä.
Mutta minne mennä? Paks suuntaa palkkasotureiden joukkoon,
ja nämä ottavatkin hänet alokkaaksi. Tästä
lähtien tarina lunastaa oikeutuksensa tulla painetuksi,
sillä Paksin koulutus ja sotiminen ovat realistisinta
fantasiakerrontaa aikoihin, jos anakronismi sallitaan.
Palkkasoturiarmeija ei toimisi, ellei siellä pidettäisi
yllä kuria ja järjestystä. Tässä
pidetään. Kirja palkka-armeijassa taistelevasta
naissoturista ei toimisi, ellei sitä kerrottaisi uskottavasti
ja järkevästi. Tässä kerrotaan. Paksin
kohtalo ei ole tietenkään jäädä
tavalliseksi rivi'mieheksi', mutta hänen asteittainen
kouluttautumisensa ja hakeutuminen kohti jotain suurempaa
etenee hyvin loogisesti ja on ratkaisuna mainio. Sikäli
onkin sääli, että Moon ei sarjaansa aloittaessaan
ollut vielä niin näppärä tekstinikkari
kuin myöhemmin. Mutta ehkä osa, suurikin, kirjojen
viehätyksestä piilee juuri siinä?
Nämä romaanit eivät itse asiassa ole aivan
uusia. Ensimmäinen (Sheepfarmer's Daughter) on kymmenisen
vuotta vanha, mutta Baen Books -kustantamo on julkaissut
kaikki viisi opusta uusintapainoksina kaksissa kansissa
(The Deed of Paksennarrion ja The Legacy of Gird). Moon
on oman kertomansa mukaan palaamassa sankarittarensa kanssa
yksiin, joten jatkoa lienee luvassa.
David Drake yhdistetään useimmiten Jerry Pournelleen,
John Dalmasiin ja muihin Baen Booksin sotilas-scifin suoltajiin.
Totta onkin, että suuri osa Draken tuotannosta koostuu
erilaisista sotilas-sf-kirjoista, mutta hän on kirjoittanut
aina myös fantasiaa.
Drake on Vietnam-veteraani, asia jota toistetaan uskollisesti
jokaisen Baenin julkaiseman kirjan takakannessa. Tor-kustantamon
(Lord of the Isles, Queen of Demons) fantasiakirjoissa tätä
ei pahemmin tuoda esille, mutta lukijalle käy hyvin
pian selväksi, että miehen teksti eroaa paljonkin
tavanomaisesta fantasiakirjallisuudesta.
Draken teksti on hyvin niukkaa, dialogi jopa, jos mahdollista,
niukempaa. Hänen teoksensa ovat paksuhkoja (QoD 480
s.), mutta silti kompakteja. Tyyli vaatii totuttelemista,
lukija melkein odottaa henkilöiden koska tahansa nappaavan
esille plasmavoimakiväärin tai valtavien tankkien
rynnivän kohti vastaantulevaa vihollista. Mutta tyylikeino
saavuttaa jotain oleellisen osuvaa. Draken teosten hahmot
ovat kaikessa koruttomuudessaan suuria henkilökuvauksia.
Hänen taisteluidensa taktiikka ja tekstuuri vetävät
vertoja kenelle tahansa. Parhaimmillaan Drake on kuitenkin
kutoessaan tunnelmaa, joka tiivistyy - ja sarjan edetessä
se todella tiivistyy.
Kirjat kertovan neljän nuoren kohtalosta saarivaltioiden
yli hyökivän historian melskeissä. Yksi heistä,
Garric or-Reise on syntynyt hallitsemaan, sillä hän
on saaria aikoinaan yhdistäneen kuningaskunnan vesa.
Ja tahtoi hän sitä tai ei, kohtalon kova sormi
määrää suunnan, mitä hänen
on kulkeminen.
Matka tosin voisi olla lyhyempikin, sillä nyt tuntuu
kuin Drake pakottaisi nelikon matkaamaan koko luomansa saariston
läpi (asiaa tietysti auttaa joukkomme jatkuva eroaminen
toisistaan). Seikka ei kuitenkaan ole täysin vailla
ansioita, sillä kirjailija onnistuu hahmottamaan kuvan
toimivasta maailmasta, jonka kulttuureissa on runsaasti
viittauksia historiantunneilla oppimaamme. Drake saa myös
kulttuurit synkkaamaan toistensa kanssa, hengittämään
samaa ilmaa, ja luo ilmapiirin, joka on uskottava ja aidon
oloinen.
On kiinnostavaa nähdä, miten Drake jatkaa sarjaansa.
Queen of Demons ei ole aivan niin omilla jaloillaan seisova
kirja kuin Lord of the Isles antoi luvan odottaa. Jatkuuko
linja, jossa kopioidaan ensimmäistä teosta muuttuvilla
variaatioilla, vai lunastaako Drake lupaukset ja kirjoittaa
suuren fantasiasarjan?
Jukka
Halmeen fantasia-kutzpah jatkuu Tähtivaeltaja 4/99:ssä.
|
