Kimmo Lehtonen

Euroopan laidalla, Brittein saarten länsipuolella on pieni saari, joka on kyennyt säilyttämään omalaatuisuutensa Euroopan historian kulttuurien sekamelskassa. Se on saari, jonka matalien nurmen peittämien kumpujen alla asuu näkymättömiä pikkuolentoja. Siellä täällä vihreiden metsien keskellä on ikivanhoja mystiikkaa hehkuvia kivikehiä, joiden merkitys ja alkuperä ovat nykyihmiselle tuntemattomia. Se on täynnä linnojen raunioita, jotka muistuttavat vuosisatojen sorrosta ja taistelusta. Sen historia on täynnä druideja, sankareita, katkeruutta ja ristiriitoja, mutta ennen kaikkea se on täynnä legendoja ja myyttejä.
Irlannin menneisyyden mystisyyden ja nykyajan syvien ratkaisemattomien ristiriitojen innoittamina syntyvät yhden tämän hetken merkittävimmän spekulatiivisen fabulaation luojan Ian McDonaldin tarinat. Hän on syntynyt jossakin Englannissa vuonna 1960 ja asuu nykyisin Belfastissa, kaupungissa, jossa kaikki saaren ristiriidat kulminoituvat - väkivallan, uskonnollisen ja nationalistisen kiihkoilun sekä sosiaalisen eriarvoisuuden hallitsemassa kaupungissa. Hänen ensimmäinen scifi-tarinansa julkaistiin vuonna 1982 ja hänen ensimmäinen romaaninsa The Desolation Road 1988. Jo The Desolation Road osoitti McDonaldille paikan scifin tähtikartastossa.

Myyttien synnyn arkinen ihme

Desolation Road kertoo Marsista, joka vastikään on maannettu ihmisille sopivaksi. Kummallinen tiedemies Tohtori Alimantado matkaa yli suuren autiomaan, kunnes kohtalon johdattelemana pysähtyy pienelle keinotekoiselle keitaalle loputtoman junanradan varteen. Keidas vetää puoleensa mitä omituisimpia ihmisiä ja sinne kasvaa pieni kaupunki, Desolation Road. Sen syntyä, kukoistusta ja kuolemaa kirjan tarina seuraa.
Marsin ihmisyhteisö on juuri muotoutumassa; se ei ole täysin vailla juuria, mutta kehitys on kuitenkin aloitettava alusta. Desolation Roadin marsilainen kulttuuri ei ole suoraan tunnistettavissa miksikään Maan kulttuuriksi, mutta kuitenkin siinä on jotain kiehtovan tuttua ja samalla tuntematonta. Pienen kaupungin näkökulmasta seurataan, kuinka Mars käy läpi maatalouden vallankumouksen, teollistumisen ja kaupunkien rappion. Kolmessa sukupolvessa kuljetaan halki koko ihmiskunnan 50 000 vuotisen historian. Desolation Roadissa tapahtuu yllättäviä yhteensattumia, maagisia ja selittämättömiä asioita, murhia, romansseja ja juonitteluja. McDonald kuvaa kauniisti Marsia ja sen ihmisiä. Kaikki on tehty sellaisella tyylikkyydellä ja rentoudella mitä harvoin scifissä näkee.
Tarinan aikana kaupunki luo omat myyttinsä, muistaa ne niin kauan kuin tarvitsee ja sitten unohtaa. Myytit kiehtovat McDonaldia, hän luo niitä, käyttää uudestaan, muokkaa, vandalisoi ja unohtaa. Kiinnostus myytteihin näkyy kaikissa hänen tarinoissaan. Jokainen tarina käsittelee omalla tavallaan myyttejä ja ihmisiä niiden takana.
Desolation Roadissa McDonald kuvaa kirjan jokaisen ihmisen elämää kuin myyttiä - ne syntyvät ja kuolevat samalla tavoin kuin ihmiset. Myytit symboloivat arvoja, joita ihmiskunta on osittain tiedostamattaankin itselleen asettanut. Ne ovat aina hyvin sidoksissa omaan aikaansa ja kulttuuriin, jossa ne ovat syntyneet. Niiden välityksellä voimme päästä lähelle jotain toista kulttuuria tai aikakautta. Myytit ovat erottamaton osa ihmiskulttuuria, jotain mitä ihminen vie mukanaan Marsiin ja joka tuhoutuu ihmissivilisaation tuhouduttua. Ilman myyttejä ihminen ei ole ihminen. Aikaisemmin kyseessä oli suullisesti välittyvä perinne, nykyisin kirjallisuus ja muukin taide luo meidän aikamme myytit. Desolation Roadissa McDonald kuvaa sitä prosessia jolla myytit syntyvät yhteisön kulttuurin tarpeisiin.
Desolation Road paljastaa myös selkeän piirteen Ian McDonaldin tyylistä: hän on rohkea tyylinkierrättäjä. Desolation Roadin tapa kuvata mystisiä sattumia ja ihmisten kohtaloita tuo vahvasti mieleen eteläamerikkalaisen fabulaation, Gabriel Garcia Marquesin ja muut maagiset realistit. Siten McDonald tuo lähemmäs toisiaan scifin ja eteläamerikkalaisen kerrontatyylin, joita monet ovat tähän asti pitäneet toistensa serkuksina. Hän osoittaa kuinka nämä kaksi ulkoisesti täysin erilaista tarinointityyliä sopivat yhteen. Scifin ja maagisen realismin tapa käsitellä asioita on hyvin lähellä toisiaan, ainakin jos katsotaan hämärän rajan tältä puolelta. Desolation Road tuo myös mieleen Bagdad Cafeen ja Ray Bradburyn Marsin aikakirjat - nämäkään mielleyhtymät eivät varmastikaan ole sattumia.

Unohdetut myytit

Samanlaista tyylikierrätystä on myös Out on Blue Six (1989), jonka lähes absurdi alku tuo vahvasti mieleen eräitä tuttuja elokuvia. Maapallon luonto on tuhoutunut ja ihmiskunta on joutunut aloittamaan uudestaan valtavassa, yli miljardin ihmisen maanalaisessa kaupungissa nimeltään Great Yu. Kaupunkia hallitsee armottomasti tiukkaan kastijakoon perustuva uskonnollinen diktatuuri, jonka tavoite on henkisen ja fyysisen tuskan minimoiminen. Tuskan aiheuttaminen ja tunteminen ovat ainoita rangaistavia tekoja, ja siksi ihmisiä tarkkaillaan ja ohjaillaan häikäilemättä - jokaisella ihmisellä on pieni karvainen nalle, jolle voi jutella huolistaan, ja valpas poliisi huolehtii lopusta.
Yksi kirjan päähenkilöistä on sarjakuvapiirtäjä, jonka asunnon seinän läpi ryntää tehokas poliisiyksikkö - onneksi kyseessä oli väärä osoite (Brazil?). Kodittomaksi joutunut Courtney Hall pääsee hetkiseksi ajattelemaan vahtimatta ja tekee rikoksen, jonka seurauksena hän joutuu pakenemaan. Scifi-tradition mukaisesti totalitaarisen yhteiskunnan ulkopuolella on luonnollisesti aina jotain. Pakomatkallaan harhaileva Courtney Hall päätyykin lopulta Nebraskan Kuninkaan luo:

"'...But why Nebraska?'
'Why not?' The King stood tall behind the suite of diminutive samurai armor, hand on metal shoulder in a gesture of paternal solidarity. 'Ah, Neb-raska, Nebraska, mythical kingdom of the plain: gone like sunken Lyonesse, vanished like the dew of Tamprobane, swollowed by the sands like Timbuktu or Ethiopic Empire of Prester John. It is no more. Mourn poor Nebraska. You flat fields of wheat, yellow wheat, while beneath the soil grow you crops of missiles. Do you know what missiles are? Nebraska knew but is no more. ItÕs a good name to be king of.'"

Ainoa mitä ihmiskunnalle on jäänyt jäljelle menneisyydestään ovat myytit, ja nekin vain yhden ainoan ihmisen muistoissa. Vain Great Yunin entinen hallitsija, nykyisin itsenimitetty Nebraskan Kuningas, muistaa mitä ihmiskunnalle on tapahtunut ja mitä oli ennen sitä. Ihmiskunnan menneisyys on olemassa enää vain hänen päässään ja hän on ottanut eron ihmiskunnasta alamaisinaan joukko älykkäitä pesukarhuja. Näiden muistojen ohjaamana kuoleva kuningas ja tämän hovitaiteilijaksi ryhtynyt sarjakuvapiirtäjä lähtevät etsimään maailman reunaa. Matkalla he kohtaavat kyberneettisen kissan, teleportoivan naisen ja pojan, jolla on tietokoneaivot ja pukin pallit.
Out On Blue Sixin rinnakkaisjuonen muodostaa nimetön mies, jolla ei ole muistia lainkaan. Hänellä on tehtävä, jota hän ei muista - hän ei ole edes varma onko hän ihminen. Mies, joka ottaa nimekseen Kilimanjaro West, kohtaa sovinnaisesti kapinallisen performance-ryhmän, joka terrorisoi kunnon kansalaisia esiintymällä metroasemilla ja ostoskeskuksissa. Loppua kohden Kilimanjaro Westin kohtalo paljastuu, ja se onkin kiehtova osa tarinaa käsittellen osaltaan romaanin keskeisiä teemoja.
Kirjan kaikki tarinat alkavat sekoilulla, jossa henkilöt yrittävät selviytyä tilanteesta toiseen ilman mitään muuta motiivia, mutta loppua kohden tapahtumat alkavat saada merkitystä. Käy ilmi, että totalitaarinen yhteiskunta ei ole lainkaan niin totalitaarinen kuin antaa ymmärtää. Kaupunkia hallitsevat 536 jumalaa ovat itsenäisiä tietokoneohjelmia, jotka hallitsevat koko ihmiskuntaa paremman johtajan puutteessa. Ne esiintyvät jumalina, koska ihmisten on helpompi luottaa jumaliin kuin tietokone-ohjelmiin. Nimenomaan yhteiskunnan ulkopuolisia elementtejä kuvatessaan McDonald panee parastaan ja käyttää mielikuvitusta niin että räiskyy. Tarjolla loisteliasta sense of wonderia.
McDonald käsittelee Out On Blue Sixissä taas kerran myyttejä, tällä kertaa hän luo myytin, jossa etsitään ihmistä. Ihmisen ja yksilön määritelmää. Ihmistä, joka ei haluaa antaa elämäänsä muiden ohjailtavaksi eikä nöyrry orjan asemaan, mutta myös ihmistä, joka ottaa vastuun muista ja antaa muille mahdollisuuden päättää omasta elämästään. Kuten voidaan kuvitella tehtävä ei ole helppo. Ihminen on rappeutunut mekaaniseksi joukoksi, jota on helppo ohjailla. Ilman myyttejä hän on voimaton. Ihmiskunnalta puuttuu päämäärä, unelma - sellaiset voimat jotka vievät sen muutokseen ja saavat aikaan kehityksen.
Sekä Desolation Road että Out On Blue Six ovat scifiä parhaimmillaan. Ne ovat täynnä yllätyksiä, elämänmakuisia henkilöitä, yllättäviä käänteitä ja komiikkaa, jonka takana on viisautta. McDonaldin kirjoitustyyli on roh-keaa ja rikasta, eikä sitä voi verrata kenenkään muun tyyliin, vaikka muuten hän lainaileekin aineksia mielellään sieltä täältä. McDonald kykenee lataamaan tarinoihinsa niin paljon tunnetta ja sense of wonderia, että joskus se yksinkertaisesti vie lukijan voimat. Aivot alkavat vaatia keskinkertaisuutta, hetken hengähdystaukoa, aikaa nukahtaa kirjan ääreen, mutta ei.

Irlannissa myytit elävät

King of Morning, Queen of Day (1991) on ehkä McDonaldin tunnetuin kirja. Se voitti Philip K. Dick -palkinnon (mikä sai minut kiinnostumaan hänestä). Kaksi edellä esiteltyä kirjaa olivat aika samantyylisiä: sympaattiset päähenkilöt, kiehtovat ja rikkaat miljööt ja äkkiväärät juonet. King Of Morning, Queen Of Day taasen on osittain historiallista fantasiaa, osittain jopa hieman cyberpunkahtavaa scifiä, joten se poikkeaa paljon McDonaldin aiemmista kirjoista. Mutta teemat ovat yhä samat: myytit ja ihmisten kohtalot.
Kirjan ensimmäisen osan tapahtumapaikkana on Irlanti, 1900-luvun alussa, toisessa osassa sama paikka sukupolvea myöhemmin, viimeisessä lähitulevaisuus. Toisin kuin edellisissä kirjoissa Queen Of Morning, King Of Dayn pääosassa ovat elävät myytit. Se millä tavoin kukin aikakausi luo omat myyttinsä omien tarpeidensa ja omien olosuhteidensa mukaan. Kunkin osan päähenkilönä on nuori nainen, jolla on kyky luoda omat fantasiansa todeksi.
Teoksen myytit tulevat toisesta maailmasta, joka on olemassa rinnan meidän maailmamme kanssa, mutta jota me emme näe. Ne ovat tämän toisen maailman yrityksiä vaikuttaa meidän maailmaamme ja ne ilmenevät kuhunkin aikaan ja kulttuuriin sopivina ilmiöinä - haltioina, noitina, ufoina tai supersankareina, kuten kirjan viimeisessä osassa. Taustalla on taistelu hyvän ja pahan välillä. Mutta luonnollisesti sen hyvän ja pahan, jotka ovat jokaisen ihmisen sisällä - sillä missään muualla niitä ei ole. Kirjan kolme yhteenlinkkiytyvää tarinaa kertovat siitä, kuinka päähenkilöt luovat mielikuvituksellaan myytit käymään tätä taistelua - ja koska tapahtumat sijoittuvat Irlantiin, ei näissä tarinoissa voi olla olematta petturuutta ja kaksinaamaisuutta. Ihmiset ovat hyvin armottomia itselleen, kun sille päälle sattuvat.
Jälleen kerran McDonald kykenee kietomaan lukijan valtaansa, sillä vaikka tämän tarinan päähenkilöt eivät ole kovinkaan sympaattisia, he ovat äärettömän kiehtovia kaikkine sisäisine ristiriitoineen. McDonald on tavoittanut Irlannin maaseudun kauneuden ja kuvaa sitä yhtä suurella antaumuksella kuin Marsia Desolation Roadissa. Samoin irlantilaisten itsepäisen ja itseironisen luonteen hän saa näkymään henkilöissään. Irlanti on varmaan ollut muutenkin luonnollinen valinta tämän kirjan tapahtumapaikaksi (McDonaldin asuinpaikan lisäksi), sillä Irlanti on maa, jossa myytit yhä elävät ja jossa uudet myytit syntyvät jokaisen pommin räjähdettyä. Kierrätysaineksina tässä romaanissa ovat olleet Robert Holdstock, James Joyce, Oscar Wilde ja vilahtaapa tarinassa itse Sandmankin, tosin vain toteamassa ettei hänellä ole varsinaisesti mitään tekemistä tapahtumien kanssa.

Ei enää mitään muuta kuin myyttejä

Ruandassa kahden heimon väliset vanhat ristiriidat ovat purkautuneet katkerana sotana, jolle ei näy loppua. Satoja tuhansia on kuollut. Miljoona on pakolaisena naapurimaissa, eikä kukaan ymmärrä miten tämä kaikki on voinut tapahtua. Samanlainen tilanne on Pohjois-Irlannissa, Bosniassa, Intiassa, Palestiinassa. Maailmassa on kymmeniä miljoonia pakolaisia, joilla ei ole mitään mahdollisuutta elää omaa elämäänsä, joiden elämäntapa on tuhoutumassa pakolaisleirien rankkaan arkeen. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat joutuneet pois esi-isiensä mailta, pyhiltä paikoilta, sukunsa ja perheidensä piiristä. Heillä ei ole jäljellä mitään muuta kuin muistot ja myytit omasta kulttuuristaan, joita he kantavat sisällään.
Pakolaisista kertoo Hearts, Hands and Voices (USAssa, The Broken Land) vuodelta 1992:

"She came running up the Fifteenth Street like a minor demon from the Nyakabindi mystery play, a thing of flame, and smoke with a head under its arm. Mathembe's Mother goaded the trux to its speed, MathembeÕs Father reached to scoop his daughter up on to the pallet. The trux turned and sped away up Fifteenth Street throught the collapsing embers of the Chepsenyt township. Behind it fifty thousand ancestors came crashing down on each other in sparks and flame. At the corner of the First Circular the trux passed three small trees that, by the grace of God had escaped the burn-ing. The enduring legacy of Chepsenyt township.
The black heli-copters came in low for one final pass over their achieve-ment, landed to pick up the troops, and clattered off somewhere to the north."

Tästä alkaa nuoren mykän tytön pakolaisuus. Tapahtumapaikkana on jokin kaukainen kolonisoitu planeetta pitkällä tulevaisuudessa, mutta sillä ei ole merkitystä. Yhtä hyvin kaikki voisi tapahtua tänään jossakin Aasiassa, Afrikassa tai jopa Euroopassa. Tyttö asuu maassa, jossa on kaksi uskontoa; monoteistinen ja dogmaattinen sekä polyteistinen, jonka kuolleet jatkavat olemassaoloaan puina. Hänen kotikylässään uskonnot elävät sovussa, kunnes valtaa pitävät monoteistit päättävät jostakin syystä ajaa tytön perheineen pois. He pakenevat päämäärättömästi, ja ainoa mitä tyttö ottaa mukaansa on kuolleen isoisänsä puuksi muuttuneen ivallisen ja rääväsuisen pään. Kun hänen isänsä tapetaan ja äiti sekä muu perhe katoaa pitkällä matkalla, hän jää lopulta yksin isoisänsä pään kanssa. Jälleen kerran McDonald käsittelee kulttuurin perintöä, myyttejä, joita isoisän pää kuvaa. Muistot kotiseudusta ja omasta kulttuurista ovat ainoita asioita, mitä pakolainen saa mukaansa.
Hearts, Hands And Voices on selvästi McDonaldin kunnianhimoisin kirja. Hän on luonut kiintoisan viidakkomaailman ja monimutkaisen yhteiskunnan, joka on täydellisen uskottava viimeiseen yksityiskohtaan asti. Kirjan päähenkilö on kiehtova ihminen, johon ei voi olla rakastumatta. Muutenkin kaikki kirjassa on kohdallaan. Se on mielestäni niin lähellä täydellistä scifi-romaania kuin voi päästä.
Hearts, Hands and Voices lähtee liikkeelle samoista lähtökohdista kuin toisen britin, Geoff Rymanin Unconquered Country, joten McDonald ei vieläkään ole hylännyt kierrätystä. Yksi hyvin merkittävä seikka, joka tekee McDonaldin kirjoista niin kiehtovia ja yllättäviä, on tarinoiden yllä alituisesti leijuva mystiikka. Hän ei vaivaudu selvittämään lukijalle aivan kaikkea; hän ei kerro mikä ihmissivilisaation luomus on aikaansaanut kuolleiden muuttumisen puuksi tai millä teknologialla muovailuvahan kaltaisesta aineesta tehdään eläviä perhosia. Asioiden jättäminen auki ruokkii lukijan mielikuvitusta, mutta ei rajoita sitä. Tästä syystä McDonald ei luultavasti tule koskaan menestymään USAn suuren lukijakunnan keskuudessa.

Jälkiteollisen ajan myytit

Ian McDonaldin uusin kirja on nimeltä Scissors Cut Paper Wrap Stone (1994). Se on lyhyt pienoisromaani, mutta ei millään tavoin häviä hänen aikaisemmille kirjoilleen (ohuutensa ansiosta se on halpa, joten myös helpoin tapa tutustua McDonaldiin). Se kertoo kahden miehen pyhiinvaellusmatkasta lähitulevaisuuden Japanissa. Tuhannen kilometrin polkupyöräretkestä shintolaiselta temppeliltä toiselle. Heti kirjan alussa lukija ymmärtää, että kyseessä on jotakin pahaenteistä. Pikkuhiljaa McDonald availee pieniä luukkuja miesten menneisyyteen heidän pyöräillessään Hokkaidon saaren elpyvällä maaseudulla.
Tällä kertaa McDonald on kierrättänyt tehokkaasti hyvin monia cyberpunkin aineksia, erityisesti sen japanilaisessa muodossa (kuten esim. Akirassa), ja jos halutaan niin vaikkapa myös Pirsigin Zen ja moottoripyörän kunnossapitoa. Kuten aikaisemminkin McDonald ei varsinaisesti lainaa, vaan kierrätysainekset ovat tavallaan lähtökohtana tarinoille tai sitten niiden taustalla, kuin osana maailmaa tai sen kulttuuria. Hän ei koskaan jää ihmettelemään lähtöruutuun vaan jatkaa asiaa syvemmälle.
Akira on tämän visioidun jälkiteollisen Japanin uusi myytti:

"...that unmis-takable prescience of trouble. Eight of them, in light camouflage armor set to Chapter heraldics, enfolded by the elaborate streamlines of techno-gothic Yamahas. Akiras: middle-class kids seduced away from teleburbia's low-key pleasures by fifteen channels of samurai-anime, cut with Guitar'n'Blood ethos of Trash Metal, fleeing from mythologized Imperial past, questing for an unattainable future. On the pillion seats, girls with sluttering standards fixed to the backs of their jackets analyze us in scanshades, intimidate us with black lip gloss."

Kirja kertoo lähitulevaisuuden Japanista, jonka nuori sukupolvi on katkaissut siteensä menneisyyteen. Se on luopunut perinteistä, ehdottomasta uskollisuudesta ja velvollisuudentunnosta, ja elää omien ihanteidensa mukaan. Se on luonut uuden myytin, Akiran, jonka tehtävä on taistella vanhoja myyttejä vastaan - ja antaa heille oikeuden kapinoida yhteiskuntaa vastaan. Tarina kertoo japanilaisista, jotka ovat menettäneet kulttuurinsa, unohtaneet ihanteensa ja myyttinsä. Siitä syystä heistä on tullut mekaanisesti kuluttavia koneita, joilla ei ole omaa tahtoa ja joille harhaisilla mielikuvilla luodaan tarve, joka voidaan tyydyttää vain jollakin mainiolla tyhjänpäiväisellä tuotteella. Mainonta luo uusia myyttejä, kadonneiden tilalle.
Toinen päähenkilö on graafinen suunnittelija, toinen suositun anime-sarjan tekijä. Molemmat ovat siis tiukasti mukana systeemissä, uudessa myyttien luomistyössä. Heillä molemmilla on kuitenkin omat epäilynsä, omantunnontuskansa. Graafisella suunnittelijalla, Ethan Ringillä, on myös sattumalta hallussaan ase systeemiä vastaan: alitajuntaa hallitsevat mielikuvat, joilla voi täydellisesti kontrolloida ihmistä. Kirjan suuri kysymys on: ovatko menneisyyden myytit ja arvot enää käypiä meidän aikanamme?

Myytti maagisesta scifistä

Siinä ne olivat, nuoren ja lahjakkaan Ian McDonaldin romaanit. En tässä arvostele hänen novellejaan, joita on koottu kahteen kokoelmaan The Empire Dreams ja Speaking in Tongues, koska se vaatisi liikaa tilaa. Sen voin sanoa novelleista, että ne ovat samaa tasoa kuin romaanit ja osoittavat, että McDonaldilla riittää tuoreutta ja energiaa myös romaanien välillä, joten varmasti hänen uransa tulee jatkumaan vielä pitkään. Uusi romaani ilmestynee vielä tänä vuonna, eikä tule varmastikaan pettämään odotuksia.
Ian McDonald ikään kuin seisoo scifin keskipisteessä ja hamuaa ympäriltään vaikutteita kaikkialta mihin vain ylettyy. Jollakin tavalla hän kuitenkin on hyvin lähellä eteläamerikkalaista maagista realismia. Hän sotkee tarinoihin mystisiä aineksia sen kummempia selittelemättä tai asiaa ihmettelemättä - ikään kuin todellisuus olisi jollakin tavoin paljon enemmän kuin me pystymme kuvittelemaan. Toisaalta hänen kirjoitustyylinsä, tapa kuvata maailmaa ja ihmisiä, on hyvin omaperäinen ja uusi, joten hänen tuotantoaan ei mielellään niputtaisikaan samaan sarjaan tyhjänpäiväisen amerikkalaisen seikkailuscifin kanssa. Aluksi hieman kikkaileva kirjoitustyyli saattaa tuntua teennäiseltä, mutta viimeistään muutaman kirjan jälkeen siihen tottuu, eikä tyyliin voi olla ihastumatta. McDonaldin tarinoissa on miljoonia oivalluksia - jokainen lause avaa uusia näkökulmia tarinaan, jokainen lause on tärkeä, joten lukija ei pääse helpolla.
Ian McDonaldille ja hänen kaltaisilleen olisi siis keksittävä uusi genre, joka erottaisi tämän mystisen ja kiehtovan scifin tyylin muusta scifin kentästä. Kutsutaan sitä nyt vaikkapa maagiseksi scifiksi, vastapainona maagiselle realismille ja hardcore-scifille. Tämä uusi scifin laji olkoot tulevaisuuden trendi, joka on 90-luvulle sitä mitä cyberpunk oli 80-luvulle. Se erottuu selkeästi aikaisempien vuosikymmenien scifistä, avaruusoopperasta, New Wavesta ja muusta. Maaginen scifi on lähempänä mainstream-fantasiakirjallisuutta kuin mikään scifin laji ennen tätä. Sen edustajiksi voisi McDonaldin lisäksi nimetä vaikkapa Geoff Rymanin, Storm Constantinen ja Iain Banksin (ilman M-kirjainta ja avaruusoopperaa). Maaginen scifi on myös kirjallisesti korkeatasoisempaa, maailmankuvaltaan monipuolisempaa ja pyrkimyksiltään kunnianhimoisempaa kuin scifi koskaan aikaisemmin, joten kauan eläköön maaginen scifi.
Nyt voin olla tyytyväinen, sillä olen pystynyt esittelemään teille jotain aivan uutta ja ainutlaatuista (ja keksinyt uuden trendi-nimikkeen), jotain mikä on tällä hetkellä parasta scifissä, jotain mikä on sytyttänyt minua ja jonka toivoisin sytyttävän teidätkin. Varautukaa Ian McDonaldia lukiessanne tunteisiin, joita ette ennen ole kirjoja lukiessanne kokeneet. Varautukaa myös nauruun, yllätyksiin, oivalluksiin ja siihen, että taas menee yksi yö lukiessa.
Mutta toisaalta voinhan olla väärässäkin, ettekä te ymmärrä Ian McDonaldia samalla tavalla kuin minä ymmärrän, alas.

Kimmo Lehtonen

Julkaistu alunperin Tähtivaeltaja 3/94:ssä.

Lisää Ian McDonaldia Tähtivaeltajassa:

3/94 - Novelli: Atomic Avenue [Atomic Avenue]
3/97 - Novelli: Saapuu sateentekijä [Rainmaker Cometh]
4/97 - Haastattelu by Kimmo Lehtonen

Kirja-arvosteluja:

1/95 - Terminal Cafe
4/95 - Chaga
2/97 - Sacrifice of Fools
3/97 - Kivi-paperi-sakset
1/99 - Kirinya